Eriarvoisuusjatkumo työelämästä eläkkeelle – Mitä voimme tehdä?
Kirjoitukseni Tukena-säätiön blogissa
Pohdin kirjoituksessani kahta kehitysvammaisten yhdenvertaisuuden kannalta keskeistä kysymystä. Ensinnäkin miten kehitysvammaisille voitaisiin taata yhdenvertaiset oikeudet kuulua työllistävien palveluiden piirin ja mahdollistaa yhdenvertaiset oikeudet työhön ja palkkaan? Toiseksi miten ikääntyneet kehitysvammaiset voisivat saada samoja palveluja kuin muutkin ikääntyneet kansalaiset?
Pohdinnassa on muistettava, että kehitysvammaiset ovat hyvin heterogeeninen ryhmä, ja palvelut on aina määriteltävä yksilöllisesti.
Työllisyyspalvelujen eriarvoisuus
Suomessa asuu noin 30 000 työikäistä kehitysvammaista henkilöä. Todellisessa työsuhteessa heistä on noin 600. Työikäisistä noin 9000 henkilöä on mukana työtoiminnassa ja heistä noin 2300 on ns. avotyötoiminnassa. Avotyötoiminta on tavallisilla työpaikoilla tehtävää työtä, josta työntekijä ei saa palkkaa eikä hänellä ole työsuhde-etuja. Hänelle maksetaan työosuusrahaa 0–12 euroa päivässä. Tämä järjestelmä on mielestäni räikeää työelämäoikeuksien ja myös ihmisoikeuksien rikkomista.
Kehitysvammaliiton arvion mukaan vähintään 3000 kehitysvammaista ihmistä voisi työllistyä tavalliseen palkkatyöhön olosuhteita ja valmennusta kehittämällä. Jotta kehitysvammaisille voidaan taata yhdenvertaiset oikeudet työhön, tarvitaan eri toimijoiden välistä yhteistyötä sekä tukea ja rinnalla kulkemista. Liian usein työvoimapalveluissa ajatellaan, etteivät vammaiset henkilöt ole heidän asiakkaitaan, vaikka lainsäädäntö selkeästi korostaa kaikille yhdenvertaista kohtelua ja palvelutarpeeseen perustuvaa palvelujen tarjoamista.
Päivätoiminta on tarkoitettu pääasiassa vaikeimmin vammaisille henkilöille, joilla ei ole mahdollisuutta osallistua työtoimintaan tai työllistymistä edistävään toimintaan. Päivätoiminnassa on noin 5000–6000 kehitysvammaista henkilöä.
Ikääntyneiden palveluissa on myös eriarvoisuutta
Tällä hetkellä kehitysvammaisia ikääntyneitä Suomessa on noin 8500 henkilöä. Päiväaikaisessa toiminnassa käyvät kehitysvammaiset ihmiset jäävät yleensä pois toiminnasta 60–65-vuotiaina. Tämä voi vähentää huomattavasti päivittäisiä sosiaalisia suhteita ja arjen aktiviteetteja. Tässä elämänvaiheessa ikääntyvä ihminen on yleensä oikeutettu monenlaiseen toimintaan ja hänen toimintakykyään ja osallisuuttaan muun muassa kulttuuriin ja erilaisiin harrastuksiin tuetaan vahvasti. Näin ei välttämättä käy ikääntyneelle kehitysvammaiselle. Hänen elämänsä saattaa kaventua huomattavasti työ- tai päivätoiminnasta poisjäämisen myötä.
Tässä törmätään työyhteisön kulttuurisiin tekijöihin ja toisaalta ammattilaisten osaamiseen. Osaavat ja ammatilliset työntekijät varmistavat toiminnallaan, ettei kehitysvammainen ikääntynyt jää syrjään yhteisössä ja yhteiskunnassa, vaan saa elää oman elämäntarinansa näköistä täyttä elämää myös ikääntyneenä.
Jokaisen ammattilaisen vastuulla on pitää huolta myös siitä, etteivät kehitysvammaisen ikääntyneen oikeudet esimerkiksi liikkumiseen tai kulttuurin tekemiseen ja kokemiseen unohdu, vaan hän voi toimia ja osallistua toimintaan oman mielenkiintonsa mukaan.
Enemmän yhdessä
Ikääntyneet kehitysvammaiset tarvitsevat heille suunnattuja yksilöllisiä palveluja, mutta voisiko ajatella myös, että olisi enemmän myös kaikille ikääntyneille yhteisiä palveluja. Tällä hetkellä kehitysvammaiset ikääntyneet viettävät aikaa ja harrastavat pääsääntöisesti vertaistensa parissa. He pääsevät usein vain kehitysvammaisille tarkoitettuihin palveluihin. Ikääntynyt kehitysvammainen on usein rajatumpien palveluiden piirissä kuin ei-kehitysvammainen. Olisiko syytä laajentaa näkökulmaa?
Olisiko mahdollista, että ikääntyneet henkilöt voisivat tavata toisiaan samassa ikääntyneille tarkoitetussa päivätoiminnassa? Tai voisivatko kehitysvammaiset ikääntyneet saada valtaväestölle tarkoitettuja kulttuurikavereita ja siten päästä kokemaan kaikille tarkoitettua kulttuuria? Entäpä jos kaikille ikääntyneille kehitysvammaisille mahdollistettaisiin samat terveyttä ja hyvinvointia edistävät palvelut kuin muillekin ikääntyneille? Entä jos kehitysvammaisten omaa ääntä ja tahtoa kuunneltaisiin nykyistä enemmän?
Kehitysvammaisten oikeuksien toteutuminen edellyttää ensinnäkin asennemuutosta ja toiseksi yhdessä tekemistä ja oppimista. Vammaisten oikeuksien toteutuminen ei ole vain vammaispalvelujen asia, siihen tarvitaan koko yhteiskunta. Nyt onkin löydettävä toiminta-areena, jossa hyvinvointialueet, työvoimaviranomiset, kunnat, järjestöt, yritykset, seurakunnat, tutkimusyhteisöt, oppilaitokset ym. ottavat ilmiöpohjaisesti tavoitteekseen vammaisten yhdenvertaisuuden edistämisen. Tällä yhteisellä areenalla voidaan laatia yhteiset tavoitteet sekä jakaa vastuita ja tehtäviä. Yhdenvertaisuuden edistäminen ei ole mahdoton tehtävä, jos sitä tehdään yhdessä. Asenneongelma ja yhdessä tekemisen vähäisyys ovat suurimpia esteitä.
Kirjoittaja Merja Mäkisalo-Ropponen on koulutukseltaan sairaanhoitaja ja terveystieteen tohtori. Hän toimii Pohjois-Karjalan hyvinvointialueen valtuuston puheenjohtajana.
