Sanat kertovat arvoistamme
Kirjoitukseni Kinestetiikkalehdessä huhtikuussa 2026
Kinestetiikan arvomaailmaan kuuluu ihmisyyden ja ihmisarvon kunnioittaminen ja siksi on hyvä miettiä, minkälaisia sanoja ja ilmaisuja käytämme. Toisaalta myös omien voimavarojen käyttöönotto edellyttää kokemusta tulla arvostetuksi omana itsenään kaikissa elämäntilanteissa. Tässä kirjoituksessa pohdin, miten muistisairaista henkilöistä yhteiskunnassa – ja myös sosiaali- ja terveystoimessa – puhutaan. Onko puheemme ihmisyyttä ja ihmisarvoa kunnioittavaa?
Muistisairauksiin liittyy monenlaisia ennakkoluuloja sekä väärinkäsityksiä. Edelleenkin kuulee puhuttavan sairaudesta nimeltä dementia, vaikka sellaista sairautta ei ole olemassakaan. On lukuisia erilaisia muistisairauksia, jotka voivat johtaa edetessään dementia oireyhtymään. Edelleenkin ajatellaan muistisairauksien olevan vain ikääntyneiden sairauksia, vaikka joka kymmenes muistisairaus diagnosoidaan alle 65-vuotiailla.
Muistisairauksia pidetään usein myös hävettävinä sairauksina, ja muistisairaista käytetään epäasiallisia ilmaisuja, kuten “dementikko”, “sekava” tai “höppänä”. Muistiongelmiin liittyy myös vitsailua ja sanontoja kuten ”nyt iski dementia”.
Stigmatisointi eli negatiivinen sosiaalinen leimaaminen, epäasiallinen kielenkäyttö ja vitsailu lisäävät olemassa olevia ennakkoluuloja usein huomaamattamme.
Sivistyneessä yhteiskunnassa puhutaan kaikista ihmisistä kunnioittavasti ja käytetään arvostavia sanoja. Muistiliitto korostaa, että muistiystävällisessä Suomessa asenteiden tulee olla kannustavia, eikä asioista puhuttaessa ja kirjoitettaessa saa tuoda esiin sairauteen liittyvää kielteistä leimaa. Jokaisella on oikeus ihmisarvoa kunnioittavaan kohteluun.
Kuvat ja sanat stigmatisoivat ja lisäävät sosiaalista eristäytymistä
Itä-Suomen yliopistossa tutkijat (Sanna-Maria Nurmi ym. 2025) analysoivat muistisairauteen liittyvien uutisartikkeleiden kuvituskuvia neljästä suurimmasta suomalaisesta päivälehdestä vuosilta 2018–2021. Tulokset osoittavat, että kuvat rakentavat muistisairauksista ja muistisairautta sairastavista henkilöistä yksipuolisen, pelottavan ja kielteisen mielikuvan.
Kuvissa sairastuneet esitettiin useimmiten hyvin iäkkäinä, hauraina ja muiden avusta riippuvaisina. Tyypillisiä visuaalisia elementtejä olivat harmaat hiukset, ryppyiset kädet, yksinolo, surulliset ja poissaolevat ilmeet sekä passiivinen olemus. Kuvissa käytettiin myös tunteita herättäviä visuaalisia vertauskuvia. Muistisairauksia kuvattiin muun muassa pään muotoisina palapeleinä, joista puuttui paloja, sekä puina, joista syksyn lehdet lensivät pois tuulen mukana. Nuoria, työikäisenä sairastuneita ei kuvissa näkynyt.
Kuvat vaikuttavat ihmisten käsityksiin jopa tekstiäkin voimakkaammin. Kuvat, joissa muistisairautta sairastavat henkilöt esitetään vain riippuvuuden, menetyksen, yksinolon ja passiivisuuden kautta, voivat ruokkia syrjiviä asenteita, pelkoa ja häpeää sekä lisätä sairauteen liittyvää stigmaa.
Stigma sulkee ihmisen ulkopuolelle
Eini Hyppösen pro gradu tutkielmassa (2025) haastatellut työikäisenä muistisairauteen sairastuneet henkilöt kertoivat usein kohtaavansa ennakkoluuloja, yhteisöstä poissulkemista, hyljeksintää tai syrjäyttämistä ryhmän toiminnasta. Sairauteen liittyvä stigma loi ulkopuolisuuden tunnetta.
Ulkopuolisuus näkyy fyysisenä etäisyytenä tai henkisenä vetäytymisenä. Diagnoosin koettiin olevan este vuorovaikutukselle. Ihminen jää diagnoosin alle tai taakse. Tututkaan ihmiset eivät aina tiedä, miten pitäisi suhtautua, kun ihminen muuttuu lääketieteelliseksi kohteeksi.
Sosiaalisen eristäytyneisyyden riski on suuri, ja muistisairautta sairastava voi kadottaa helposti ihmisyyden ja itsensä. Toisaalta Hyppösen tutkimuksessa nousi esiin myös sisukkuus taistella stigmaa vastaan. Joskus esimerkiksi ammattilaisen muistutus siitä, että elettävää elämää on paljon sairaudesta huolimatta, on helpottanut ja vapauttanut puhumaan sairaudesta ja jakamaan oikeaa tietoa.
Meitä kaikkia tarvitaan taistelemaan tätä negatiivista stigmaa vastaan. Erityisesti hoito- ja hoivatyössä työntekijöiden on pidettävä huolta siitä, että jokainen tulee kunnioitetuksi ja arvostetuksi persoonallisena oman elämänsä toimijana elämänsä loppuun saakka. Kinestetiikan arvot ja toimintaperiaatteet antavat tähän erinomaisen perustan. Tätä näkökulmaa tulisi hoitotyössä ja hoitotyön koulutuksessa entistä enemmän korostaa. Lähiesihenkilöillä on ratkaiseva rooli siinä, miten työyhteisössä puhutaan ja mitä sanoja käytetään.
