Häiriökysyntä tulee kalliiksi sosiaali- ja terveyspalveluissa
Sosiaali- ja terveyspalveluiden kustannusten jatkuvan nousun sanotaan usein johtuvan väestön ikääntymisestä. Näinkin on, mutta kustannuksia kasvattavat myös tilanteet, joissa asiakas saa väärää palvelua, ei saa lainkaan palvelua tai saa vain osittain sitä palvelua, jota hän on tullut hakemaan. Seurauksena on tilanne, jossa apua tullaan hakemaan yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta voi käydä niin, ettei asiakas enää jaksa tulla lainkaan hakemaan apua ja tilanne pahenee entisestään. Tästä ilmiöstä käytetään käsitettä häiriökysyntä. Yhteiskunnallisten kustannusten lisäksi häiriökysyntä aiheuttaa myös paljon turhaa kärsimystä. Näistä tilanteista saan paljon palautetta erityisesti erityislapsiperheiltä, vammaispalveluiden asiakkailta, ikäihmisten palveluiden asiakkailta sekä omaishoitajilta.
Syynä häiriökysyntään voi olla esimerkiksi sirpaleiset tai huonosti toimivat palvelupolut tai -ketjut, yhteistyön puutteet ammattilaisten kesken, asiakkaan kokemus kohtaamattomuudesta ja elämäntilanteen huomioimattomuudesta. Erityisesti asiakkaat ja potilaat, joilla on monia terveydellisiä ongelmia ja niihin liittyen taloudellisia ja sosiaalisia haasteita, kohtaavat helposti tilanteen, jossa ei koeta tulleensa autetuksi ja jossa pompotellaan ”luukulta toiselle”. Usein näissä tilanteissa puhutaan myös rajapinnoilla työskentelystä. Rajapinta-käsite kuvaa tilannetta hyvin. Rajalla on helppo sysätä asiakas tai potilas ”rajan toiselle puolelle”, toisen tahon tai ammattiryhmän kohdattavaksi, kun ”minulla ei ole aikaa” tai ”tämä asia ei kuulu minulle” Häiriökysyntä heikentää palvelun laatua, pitkittää hoitoon pääsyä, lisää työntekijöiden kuormaa ja lisää kustannuksia.
Jos halutaan saada sote-kustannukset kuriin, tulee hyvinvointialueilla löytää ratkaisut häiriökysynnän vähentämiseksi. Tärkeintä on lopettaa asiakkaan pompottelu ja koota asiakkaan tarvitsemat palvelut ”sateenvarjon alle”. Hyvä esimerkki perustasolla on moniammatillinen tiimityöskentely tukemassa lääkäri- sairaanhoitaja työparityöskentelyä. Tätä mallia myös sosiaali- ja terveysministeriö suosittelee perusterveydenhuoltoon.
Paljon apua ja tukea vaativissa elämäntilanteissa on tärkeä pystyä tarjoamaan joustavia palveluja ja riittävän pitkiä kohtaamisia, joissa kokonaiselämäntilanne voidaan rauhassa yhdessä arvioida ja lähteä miettimään suuntaa tulevaisuuteen. Tässä tilanteessa korostuu asiakkaan tarpeiden ja odotusten kuuntelu, joiden avulla päästään yhteiseen ymmärrykseen tilanteesta ja siten suuntautumaan kohti yhteisiä tavoitteita.
Häiriökysynnän vähentäminen ei onnistu, jos ammattilaisille on annettu tulostavoitteet, joissa lasketaan esimerkiksi käyntikertoja ja tapaamisaikojen pituutta eli jos palveluita järjestetään teollisten tuotantolähtöisten oppien mukaisesti.
Tällöin keskitytään tuotosten määrän seurantaan, eikä palvelujen vaikuttavuuteen. Sosiaali- ja terveydenhuollossa tehokkuus ei ole panosten ja tuotosten suhde, vaan panosten ja vaikuttavuuden suhde. Tehokas sosiaali- ja terveydenhuolto ei tarkoita sitä, että yritetään saada mahdollisimman paljon suoritteita aikaan. Tehokkuus edellyttää, että saadaan mahdollisimman paljon asetettujen tavoitteiden mukaista vaikuttavuutta. Esimerkiksi perusterveydenhuollossa mitattu lääkäri- tai hoitajakäyntien tai kotihoidossa kotikäyntien määrä ei mittaa sitä, tuleeko asiakas tai perhe autetuksi tai saavatko he elämäntilanteeseensa nähden oikeaa apua. Pelkkiin tuotoksiin ja niiden määrään tuijottaminen saattaa heikentää tehokkuutta ja lisätä yhteiskunnan kustannuksia, kun asiakas ei saa apua siinä vaiheessa, kun apu/hoito on vielä helppoa – ja halvempaa – hoitaa.
Monen useita ja vaativia palveluja tarvitsevan potilaan tai asiakkaan kohdalla häiriökysyntää ja pitkällä tähtäyksellä sote-kuluja voidaan vähentää sillä, että ammattilaisilla on aikaa keskittyä kokonaisvaltaisesti, joustavasti ja riittävän pitkäkestoisesti potilaan tai perheen tilanteeseen, jolloin asioissa päästään ydinasioihin, todelliseen avun tarpeen tunnistamiseen ja yhdessä laadittuun vaikuttavaan hoito- ja auttamissuunnitelmaan.
Keskeinen kysymys on, onko hyvinvointialueille rohkeutta tehdä oikeita toimenpiteitä häiriökysynnän vähentämiseksi. Uskon vahvasti, jos työntekijät saavat tehdä työtä ammatti-identiteettinsä mukaisesti, keskittyen ydintehtäväänsä ja sen kehittämiseen, työtekijäpulaakin saataisiin vähennettyä. Kalliiksi tulee, jos esimerkiksi urakehityksen puutteet ja johtamisen ongelmat karkottavat pitkään työskennelleet ja pätevät työntekijät pois omasta ammatistaan.
Merja Mäkisalo-Ropponen
Kansanedustaja, sd
Pohjois-Karjalan hyvinvointialueen valtuuston pj.
