Kuka kuulee hoitajaa?
Tämä on kolmas kirjoitukseni hoito- ja hoivatyöntekijöiden työpahoinvoinnista ja siitä johtuvasta ammattilaisten siirtymisestä pois sote-alalta ja kokonaan työelämästä. Ensimmäiseen kirjoitukseeni olin haastatellut TE-toimiston henkilökuntaa, jotka kertoivat siitä, että heille tulee yhä useammin asiakkaiksi henkilöitä, jotka ovat sanoneet itsensä irti, koska muuten menee ”terveys tai henki”. Te- toimistoihin tulee myös vastavalmistuneita hoitajia, jotka eivät halua mennä sote-alle töihin, koska heidän kokemuksensa harjoittelujaksoilta on ollut niin huono. Hekin kertovat siitä, työtä on ihan liikaa ja ristiriita ammatti-identiteetin ja todellisuuden välillä on liian suuri.
Viime viikolla kirjoitin kunta-alan eläköitymisluvuista. Hoitoalan työntekijät kokevat yhä enemmän uupumista, kun työn kuormittavuus ja vastuu kasvavat, mutta jatkuvasta kiireestä johtuen potilasta kohden käytettävä aika on yhä pienempi. Työntekijöillä on vahva ammattietiikka, mutta samaan aikaan he kokevat, että aika ei kerta kaikkiaan riitä. Jatkuva kiire ja stressi näkyvät niin sairauspoissaoloina, alanvaihtoina sekä myös pahimmissa tapauksissa loppuun palamisena ja työkyvyttömyytenä.
Nykyisin eläköityy tai alalta poistuu työntekijöitä niin paljon, että esimerkiksi alan opiskelijat ovat jo opintojensa aikana käytännössä täystyöllistettyjä. Tulevaisuudessa kuilu hoitoalan ammattilaisten ja työntekijöiden tarpeen välillä uhkaa revetä kestämättömäksi.
Nyt haastattelin paria työnohjaajaa, jotka tekevät paljon töitä hoito- ja hoiva-alan työntekijöiden kanssa. Kysyin heiltä, mitä hoitajat työnohjauksessa kertovat. Kertomukset ovat surullista kuultavaa. Ensinnäkin molemmat totesivat, että yhteydenottoja tulee entistä enemmän, erityisesti sairaanhoitajilta. He ovat usein joutuneet ohjaamaan työntekijöitä lääkäriin tai terapiaan, koska uupumisoireet ovat niin voimakkaita.
Selkeästi puheessa kuvastuu huoli siitä, mihin suuntaan työn sisältö ja käytössä olevat resurssit ovat menneet. Eettinen ristiriita kuvastuu merkittävänä kuormitustekijänä – kun joutuu sietämään sen, ettei tee työtään omien arvojensa ja oppimansa mukaisesti. Aikaa potilaiden (ja omaisten) inhimilliseen kohtaamiseen ei jää, hoitotoimenpiteet joudutaan tekemään kiireessä ja usein keskeytysten kanssa. Moni sanoittaa huolensa potilasturvallisuudesta. Omahoitajuus on sanahelinää. Monella on kokemus siitä, että liian usein kellään ei oikeasti ole kokonaiskäsitystä osaston tilanteesta tai yksittäisen potilaan tilanteesta. Pelottaa, että jotain sattuu. Itselle rakas ja merkityksellinen työ on muuttunut taakaksi, ja ajatus vähemmän vastuullisesta ja paremmin resursoidusta työstä houkuttelee.
Kodin ja työn vaatimusten yhteen sovittaminen on vaikeaa, koska työvuorosuunnitelmat eivät tue tätä periaatetta. Aikaa palautumiselle raskaasta ja kiireen värittämästä työvuorosta ei useinkaan jää riittävästi. Väsyneenä jää miettimään työasioita, pelko siitä, että on tehnyt virheen tai unohtanut jotain kuormittaa. Joustamaton työvuorosuunnittelu kuormittaa paitsi itseä, myös perhettä, parisuhdetta ja vanhemmuutta. Harrastuksia ei oikein voi sopia, ystäviin on vaikea pitää yhteyttä. Usein töistä soitetaan vapaille ja työvuoroja joutuu venyttämään, kun sijaisia ei saa kutsua vajetta paikkaamaan.
Tarinat johtamisen tavoista ovat ällistyttäviä. Eletään pelon ilmapiirissä. Huolipuhetta vähätellään ja usein jopa työntekijälle sanotaan, että jos ei työ kiinnosta, niin tulijoita on. Ja kyse ei todellakaan ole siitä, ettei työ kiinnosta, vaan siitä, että sen haluaisi tehdä hyvin ja on huoli omasta tai työkaverin jaksamisesta. Moni työntekijä myös kyynistyy, mikä on luonnollista väsymyksen ja toivon kokemuksen hiipumisen myötä. Työntekijät myös kertovat, että kun omaa huoltaan ja uupumistaan tuo esiin, kommenttina on, että hyvinvointi on omalla vastuulla, se ei kuulu työnantajalle. Kykyä joustaa ja sopeutumista muutokseen peräänkuulutetaan, mutta ei ymmärretä, että jossain menee jaksamisen raja.
Näin siis kaksi työnohjaajaa sanoitti minulle hoitotyöntekijöiden hätää. Hoitajien kokemuksissa korostui masennus, uupumus, arvostuksen puute, pelko, pettymys, itselle rakkaan ja merkityksellisen työn omien arvojen mukaisen toteuttamisen mahdottomaksi tekeminen.
Kun tilanne on tällainen, niin en voi olla ihmettelemättä Siun soten toimitusjohtaja Ilkka Pirskasen lähettämää videotervehdystä henkilökunnalle (Ylen uutinen), jossa hän toteaa melko syyllistävään sävyyn, että säästöjen saamiseksi ”suunnan on muututtava”. Viesti on kohdistettu erityisesti lähiesimiehille, joiden “tulosvastuu on saatava todelliseksi”. Videolla Pirskanen kyseenalaistaa myös, ovatko oikeat henkilöt oikeissa tehtävissä, jos parempaa tulosta ei synny. Toimitusjohtajan mukaan talouden parantaminen onnistuu vain niin, että “koskaan ei löysätä”. Hän myös vannottaa, että “heikkoihin työsuorituksiin” on puututtava viipymättä.
En tiedä, onko muuallakin otettu tällainen johtamismallia käyttöön, mutta olen melko varma, että sote-alan tulevaisuuden kannalta tämän kaltaisella johtamisella ei luoda työntekijöistä kilpailevaa menestyksellistä työpaikkaa. Huomattavasti parempiin tuloksiin päästäisiin istumalla kasvotusten yhteisen pöydän äärelle keskustelemaan. Keskustelussa olisi tärkeää osata arvostaa ammattilaisten asiantuntijuutta ja näkemyksiä siitä, miten selvitään tiukkoina taloudellisinta aikoina.
-Merja Mäkisalo-Ropponen
kansanedustaja (sd)
Kirjoitus julkaistu Uuden Suomen blogissa 19.9.2019.
