Elämäntarina on avain muistisairaan laadukkaaseen hoitoon
Elokuun hyvinvointialueblogini.
Kirjoitin kesällä Helsingin Sanomiin siitä, miten tutkimustieto ei aina ohjaa muistisairaiden hoitoa. Erityisesti rauhoittavia lääkkeitä käytetään liian helposti, vaikka Käypä hoito ‑suositukset ovat selkeät: Muistisairaan levottomuutta ja käytösoireita on hoidettava ensisijaisesti lääkkeettömästi.
Itä-Suomen yliopiston laajassa rekisteritutkimuksessa havaittiin, etteivät tiukentuneet hoitosuositukset ole onnistuneet vähentämään psyykenlääkkeiden pitkäaikaista käyttöä muistisairailla. Tuore lääketieteellinen tutkimustieto kuitenkin vahvistaa, että rauhoittavat psykoosilääkkeet lisäävät muistisairaiden kaatumisriskiä, aivoverenkiertohäiriöitä ja kuolleisuutta.
Monissa hoitotieteellisissä tutkimuksissa on todettu, että tavoitteelliset lääkkeettömät menetelmät – kuten elämäntarinatietojen hyödyntäminen kohtaamisessa, potilaan tunteiden hyväksyminen sekä erilaiset musiikki‑, taide- ja aistiterapiat – rauhoittavat potilasta erittäin tehokkaasti ja parantavat elämänlaatua.
Tutkimukset kuitenkin painottavat, että nämä menetelmät vaativat hoitohenkilökunnalta korkeaa ammatillista osaamista, hoitotieteellistä asiantuntijuutta ja ymmärrystä pohtia, mikä aiheuttaa haasteellista käyttäytymistä. Haasteellinen käyttäytyminen ei ole vain sairauden oire – se on viesti, joka täytyy ymmärtää.
Hätähuuto, johon lääke ei tehoa
Kun muistisairaalla ilmenee voimakasta levottomuutta tai aggressiivisuutta, se kertoo usein kivusta, pelosta tai turvattomuudesta. Tämän hätähuudon kuittaaminen vahvalla rauhoittavalla lääkkeellä ei poista käyttäytymisen perimmäistä syytä, mutta se vie nopeasti toiminta- ja liikuntakyvyn.
Lääkkeettömien hoitomuotojen toteuttaminen vaatii riittävästi koulutettuja terveydenhuollon ammattilaisia, joilla on erityisosaamista muistisairaan henkilön hoitoon ja kohtaamiseen. Lääkkeettömien hoitokeinojen käyttäminen edellyttää ihmisen elämäntarinan tuntemista. Siksi tiivis yhteistyö omaisten kanssa on tärkeää. Omaiset voivat kertoa sellaista tietoa, joka antaa ymmärrystä auttavaan kohtaamiseen.
Hoitotyöntekijöiden ammatillisesta osaamisesta tinkiminen tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Avun tarpeen lisääntyminen ja kaatumiset johtavat kustannusten kasvuun. Ennen kaikkea kysymys on kuitenkin inhimillisyydestä. Muistisairas ansaitsee asiantuntevaa ja kiireetöntä kohtaamista, ei kemiallista pakkoa.
Mitä elämäntarinatietojen hyödyntäminen tarkoittaa käytännössä?
Elämäntarina-ajattelun lähtökohtana on sen sisäistäminen, että jokainen elämäntarina on arvokas, oli sen sisältö mikä tahansa. Jokaista elämänvaihetta tarvitaan, jotta elämäntarinasta tulee ehyt ja kokonainen. Elämäntarina tulee kokonaiseksi vasta kuoltuamme.
Yhteiskunnan on tattava ikäihmisten hoitoon sellaiset resurssit ja ammattilaisten osaaminen, että jokainen voi elää mahdollisimman paljon oman elämäntarinansa näköistä elämää myös silloin, kun tarvitsee paljon toisten apua. Elämäntarinan arvostamisen kautta jokainen ihminen nähdään persoonallisena yksilönä ja oman elämänsä toimijana, eikä vain hoidon kohteena tai diagnoosina.
Elämäntarina-ajattelun pääkohdat hoitotyön näkökulmasta ovat:
- Ihmisen ainutlaatuisuuden kunnioitus kaikissa elämänvaiheissa: Jokaisella ihmisellä on yksilöllinen historia, arvot ja kokemukset. Ne vaikuttavat suoraan siihen, miten hän kokee nykyhetken ja ympärillään olevat ihmiset.
- Yksilöllisempi ja inhimillisempi hoito: Tuntemalla henkilön elämäntarinaa hoitohenkilökunta voi tarjota laadukkaampaa hoitoa. Elämäntarinan tunteminen on suora avain ymmärtämiseen ja hyvään kohtaamiseen.
- Osallisuuden vahvistaminen: Tarinoiden kuuntelu ja arvostaminen luovat yhteistä ymmärrystä, mahdollistavat toinen toiseltaan oppimisen ja vahvistavat asukkaan sekä hänen läheistensä osallisuutta hoitoon.
- Työn merkityksellisyys ammattilaiselle: Elämäntarinat toimivat työn tukena myös ammattilaisille auttaen heitä ymmärtämään omaa rooliaan ja työn syvempää merkitystä.
Kertomus täydentyy loppuun saakka
Elämäntarinan tuntemisen ja arvostamisen merkitys ihmisen kohtaamisessa voidaan tiivistää seuraavaan mielikuvaan: Jokaisen ihmisen elämästä voidaan kirjoittaa mielenkiintoinen seikkailukertomus. Kertomus on aina ainutlaatuinen ja siksi on arvokasta saada se kuuluviin. Ihminen itse valitsee kertomuksesta kuultavaksi tarkoitetut osiot ja tarina täydentyy kuolemaan saakka. Muistella voi yksinkin, mutta kertomuksesta tulee merkityksellisempi, jos sillä on kuulijoita.
Muistisairautta sairastavan henkilön kohdalla tilanne on erilainen. Sairauden edetessä hän ei enää verbaalisesti pysty kertomaan tarinaansa, mutta siitä huolimatta hänen tulisi voida elää omannäköistä elämää.
Tässä vaiheessa korostuu hoitotyöntekijöiden ja omaisten rooli. Työntekijöiden on oltava aktiivisia ottamaan selvää henkilön elämäntarinasta ja tavoista ja tässä parhaina asiantuntijoina ja kumppaneina toimivat läheiset.
Toisaalta myös muistisairautta sairastava voi saada tarinaansa uusia sävyjä. Siksi työntekijöiden on tärkeää osata havainnoida asiakkaan kokemuksellisuutta tässä hetkessä – nähdäkseen, mistä henkilö nauttii ja mistä ei. Elämään voi tulla uusia ja mukavia sävyjä milloin tahansa – myös muistisairaana.
Yhteenvetona: Elämäntarina on avain muistisairaan hyvään hoitoon.
