Muistisairaita ei aina hoideta tutkimustiedon valossa parhaalla mahdollisella tavalla. Muistisairas ansaitsee asiantuntevaa ja kiireetöntä kohtaamista.
Kirjoitukseni Helsingin Sanomissa 2.7.
Sain muistisairautta sairastavan henkilön tyttäreltä viestin, jossa kerrottiin, miten hänen hoitokodissa asuvan äitinsä toimintakyky heikkeni lääkärin määräämien rauhoittavien lääkkeiden takia. Aiemmin kävelevästä henkilöstä tuli vuoteeseen hoidettava potilas. Näitä viestejä minulle tulee aika ajoin eri puolilta Suomea.
Ihmettelen, miten tämä on mahdollista, vaikka Käypä hoito -suositukset (2026) ovat selkeät: muistisairaan levottomuutta ja käytösoireita on hoidettava ensisijaisesti lääkkeettömästi.
Tuore lääketieteellinen tutkimustieto vahvistaa, että rauhoittavat psykoosilääkkeet lisäävät muistisairaiden kaatumisriskiä, aivoverenkiertohäiriöitä ja kuolleisuutta. Silti arjen hoitotyössä lääkkeisiin turvaudutaan yhä liian usein. Itä-Suomen yliopiston laajassa rekisteritutkimuksessa (2023) havaittiin, etteivät tiukentuneet hoitosuositukset ole onnistuneet vähentämään psyykenlääkkeiden pitkäaikaista käyttöä muistisairailla.
Monissa hoitotieteellisissä tutkimuksissa on todettu, että tavoitteelliset lääkkeettömät menetelmät – kuten elämäntarinatietojen hyödyntäminen kohtaamisessa, potilaan tunteiden hyväksyminen sekä musiikki- ja aistiterapiat – rauhoittavat potilasta erittäin tehokkaasti ja parantavat elämänlaatua. Tutkimukset kuitenkin painottavat, että nämä menetelmät vaativat hoitohenkilökunnalta korkeaa ammatillista osaamista, hoitotieteellistä asiantuntijuutta ja ymmärrystä pohtia, mikä aiheuttaa haasteellista käyttäytymistä. Haasteellinen käyttäytyminen ei ole vain sairauden oire – se on viesti, joka täytyy ymmärtää.
Kun muistisairaalla ilmenee voimakasta levottomuutta tai aggressiivisuutta, se kertoo usein kivusta, pelosta tai turvattomuudesta. Tämän hätähuudon kuittaaminen vahvalla rauhoittavalla lääkkeellä ei poista käyttäytymisen perimmäistä syytä, mutta se vie nopeasti toiminta- ja liikuntakyvyn.
Lääkkeettömien hoitomuotojen toteuttaminen vaatii riittävästi koulutettuja terveydenhuollon ammattilaisia. Kun hyvinvointialueet säästävät henkilöstöstä ja hoitajat joutuvat suoriutumaan työvuoroistaan jatkuvassa kiireessä, lääkkeettömiä hoitokeinoja ei ole aina mahdollista käyttää. Kyse voi olla myös ammattitaidon puutteesta tai siitä, ettei henkilökunnan jatkuvasti vaihtuessa opita tuntemaan potilasta riittävän hyvin.
Hoitotyöntekijöiden ammatillisesta osaamisesta tinkiminen tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Avun tarpeen lisääntyminen ja kaatumiset johtavat kustannusten kasvuun. Ennen kaikkea kysymys on inhimillisyydestä. Muistisairas ansaitsee asiantuntevaa ja kiireetöntä kohtaamista, ei kemiallista pakkoa.
Tilanteen korjaaminen vaatii lääkkeettömien hoitojen korostamista perus- ja täydennyskoulutuksessa sekä eettisen johtamisen varmistamista työyhteisöissä. On myös muistettava, ettei lainsäädännön määrittelemä henkilöstön minimimitoitus saa muodostua hoidon maksimimitoitukseksi. Jos potilaiden hoitoisuus vaatii suurempaa mitoitusta, sen varmistaminen kuuluu hyvään ja laadukkaaseen hoitoon.
Merja Mäkisalo-Ropponen
sairaanhoitaja, terveystieteiden tohtori
entinen puheenjohtaja, Muistiliitto
aluevaltuuston puheenjohtaja, Siun sote (sd)
