Sote-järjestöjen kurjistaminen iskee suoraan hyvinvointialueiden talouteen ja demokratiaan
Kirjoitin Karjalaiseen mielipiteen järjestöleikkauksista.
Suomalainen sosiaali- ja terveydenhuolto elää historiallisessa murroksessa, jossa hyvinvointialueet etsivät tasapainoa tiukan talouden ja kasvavan palvelutarpeen välillä. Tasapainon löytämiseksi tarvitaan kumppaniksi myös kolmatta sektoria ja järjestöjä.
Tämän saman asian totesivat Suomen hyvinvointialuejohtajat ja Hyvil Oy yhteisessä kannanotossaan, jossa he vaativat sote-järjestöjen valtionavustusten lisäleikkauksista luopumista. Järjestöjen tekemä työ ei ole ”ylimääräistä harrastamista”, vaan laskettavaa taloudellista hyötyä. Suunnitellut leikkaukset synnyttävät palveluvajeen, mikä lisää välittömästi raskaampien, lakisääteisten ja huomattavasti kalliimpien palveluiden tarvetta. Järjestöiltä leikkaaminen on lyhytnäköistä eikä se säästä euroakaan.
Järjestöjä ja niiden asiantuntijuutta tarvitsevat monet suomalaiset eri elämäntilanteissa. Kun perheeseen syntyy vammainen lapsi, kun työssäkäyvä aikuinen sairastuu syöpään tai kun läheinen saa muistisairausdiagnoosin, ensitieto, arjen selviytymiskeinot ja vertaistuki löytyvät poikkeuksetta järjestöistä. Järjestöt auttavat silloinkin, kun virallinen palvelujärjestelmä ei pysty tarjoamaan riittävästi tukea ja ymmärrystä vaikeassa elämäntilanteessa.
Vaikuttamistyö on tiedon lisäämistä ja demokratiaa, ei ”lobbausta”. Sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman on perustellut järjestöjen rahoituskriteerien tiukennuksia sillä, että pelkästä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja neuvonnasta leikataan. Tämä näkemys osoittaa vakavaa ymmärtämättömyyttä sote-kentän todellisuudesta. Esimerkiksi potilasjärjestöjen tekemä vaikuttamistyö on erittäin tärkeää yhteiskunnallisen tiedon lisäämiseksi. Ne tuovat päättäjien ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten tietoon sen, mitä arki eri sairauksien kanssa oikeasti vaatii. Järjestöt takaavat osallisuuden ja äänen niillekin, joilla ei itsellään ole sairauden tai vaikean elämäntilanteen keskellä voimia, tahtoa tai osaamista ajaa oikeuksiaan. Jos tämä asiantuntijuus ajetaan alas, murennamme suomalaisen tietopohjaisen päätöksenteon ja demokratian.
Ilman ammattimaista hallintoa ei ole olemassa organisoitua auttamistyötä. Uusissa rahoituskriteereissä vaaditaan rahoituksen siirtämistä ”hallinnosta” pelkkään käytännön kohtaavaan työhön. Tämä on mahdoton yhtälö. Jotta vapaaehtoistyö, valtakunnalliset neuvontapuhelimet, potilasoppaat ja vertaisryhmät voivat toimia turvallisesti, laadukkaasti ja jatkuvasti, taustalla tarvitaan ammattimaista koordinointia, lainsäädännön tuntemusta ja vastuullista johtamista. Hallinto ei ole itsetarkoitus, vaan se on moottori, joka mahdollistaa tehokkaan ja vaikuttavan toiminnan.
Kehittäminen vaatii toimintaedellytyksiä. Järjestökenttää voidaan ja pitääkin kehittää, mutta kehittäminen on mahdotonta ilman ennustettavuutta. Jatkuva rahoituksellinen kurjistaminen ja epävarmuus syövät voimavarat itse asiantuntija- ja auttamistyöltä.
Järjestöt ovat hyvinvointialueiden korvaamattomia kumppaneita, joiden toimintaedellytysten tuhoamiseen meillä ei ole varaa.
Merja Mäkisalo-Ropponen
