Uuden liikuntalain tavoitteena on edistää kansalaisten yhdenvertaisuutta
Uusi liikuntalaki hyväksyttiin eduskunnassa viime viikolla. Kyseessä on puitelaki, jossa korostetaan liikunnan peruspalveluluonnetta sekä terveyttä ja hyvinvointia edistävän liikunnan asemaa. Laissa korostetaan kansalaisten tasa-arvoisia ja yhdenvertaisia mahdollisuuksia liikuntaan. Liikunta on ravinnon lisäksi keskeisimpiä osatekijöitä terveyden edistämisessä. Lisäksi sillä on keskeinen rooli työ- ja toimintakykyä uhkaavien ja heikentävien sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Liikunnalla ja fyysisen aktiivisuuden ylläpitämisellä on merkittävä psyykkistä toimintakykyä ja aivoterveyttä ylläpitävä ja parantava ulottuvuus.
Vaikka suomalaisten terveys on kehittynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana myönteiseen suuntaan, sosioekonomiset terveyserot ovat edelleen suuret. Liikunnan harrastamisessa nämä erot ovat jopa suurentuneet, joka näkyy erityisesti lasten ja nuorten liikuntaharrastusten eroissa. Erityisesti pienituloisten perheiden lapsilla voi olla vaikeuksia osallistua ohjattuun harrasteliikuntaan niihin usein liittyvien erilaisten maksujen sekä kalliiden välineiden vuoksi. On valitettavaa, jos jo lapsuudessa eriarvoistutaan liikunnan harrastamisessa. Jottei näin kävisi, julkishallinnon vastuulla on oltava tarjota sellaisia liikuntapalveluja, joihin pienituloisten perheiden lapsilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua.
Ikäihmistenkään yhdenvertaiset oikeudet liikkumiseen tai edes ulkoiluun eivät tällä hetkellä toteudu. Meillä on paljon ikäihmisiä, joiden toimintakyky on heikentynyt, koska he eivät pääse liikkumaan tai ulkoilemaan. Tämä on epäinhimillistä. Lisäksi se on kansantaloudellisesti järjetöntä tutkimusten selkeästi osoittaessa, että sillä hetkellä, kun ikäihmisen ulkona liikkuminen loppuu, otetaan pitkä askel kohti pysyvää laitoshoitoa.
Kunnan on tärkeä turvata liikuntamahdollisuudet lasten ja ikäihmisten lisäksi sellaisille ryhmille, joita yritysten ja järjestöjen liikuntapalvelut eivät syystä tai toisesta tavoita. Esimerkiksi vammaiset henkilöt tarvitsevat yleisten liikuntapalvelujen lisäksi erityisesti heille suunnattuja ja soveltuvia liikuntamahdollisuuksia.
Vapaa-ajan liikkumisen lisäksi työssä liikkumista ja työmatkaliikuntaa on mahdollistettava entistä enemmän. Työntekijöiden liikunta-aktiivisuuden on todistettu olevan yhteydessä vähentyneisiin sairauspoissaoloihin ja terveydenhuoltokuluihin, lisääntyneeseen tehokkuuteen ja pidempiin työuriin. Lakiesityksessä onkin huomioitu hyvin omatoimisten liikuntapaikkojen, kuten ulkoilureittien, metsien ja kevyen liikenteen väylien tärkeä merkitys kaikkien kansalaisten liikuntamahdollisuuksien perustekijänä. Näiden liikkumismahdollisuuksien parantaminen on riippuvaista kunnan kaavoituksesta ja muusta yhdyskuntasuunnittelusta. Työmatkaliikunnan houkuttelevuuden lisäämiseksi tulee kevyen liikenteen väylien käytettävyyteen ja turvallisuuteen kiinnittää erityistä huomiota.
Suurin osa työnantajista tukee tai järjestää tällä hetkellä työpaikkaliikunta, mutta tässäkin näkyy eriarvoisuus. Vähäisintä liikunnan tuki on rakentamisen toimialalla. Lisäksi modernin työn piirteet kuten matkatyö, vuorotyö, epäsäännölliset työajat ja työkuormituksen syklisyys, vaikuttavat eri tavoin mahdollisuuksiin hyödyntää liikuntapalveluja.
Vaikka tässä laissa ei anneta uusia velvoitteita kunnille, toivottavasti kunnat lähtevät nyt tekemään sen mukaisia toimenpiteitä. Poikkihallinnollisuus ja yhteistyö järjestöjen kanssa ovat keskeisiä tekijöitä lain tavoitteiden toteutumisessa. Pitkällä tähtäimellä kysymys on kansalaisten hyvinvoinnista sekä sosiaali- ja terveydenhuoltomenojen hillinnästä.
Merja Mäkisalo-Ropponen
kansanedustaja (sd)
