Onko vammaiselle henkilöllä yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua politiikkaan?
Tämän viikon tiistaina oli Musiikkitalolla Demo Finlandin ja Eduskunnan Vammaisasiain yhteistyöryhmän (VAMYT) koordinoima tilaisuus, jonka teeman oli Vammaiset henkilöt päättäjien paikalla. Tilaisuudessa pohdittiin, miksi vammaiset henkilöt jäävät niin usein politiikan ulkopuolelle ja miten puolueet voisivat tehdä politiikasta kaikkien paikan, jotta yhä useamman ääni kuuluisi päätöksenteossa.
Demo Finland on eduskuntapuolueiden yhteistyöjärjestö, joka edistää demokratiaa Suomessa ja maailmassa. VAMYT puolestaan kokoaa yhteen kansanedustajia kaikista eduskuntapuolueista yhdessä edistämään vammaisten ihmisten oikeuksia sekä tietoisuutta näistä päättäjien keskuudessa.
Käytin tilaisuudessa puheenvuoron, jossa pohdin eduskunnan vammaisasiain yhteistyöryhmän puheenjohtajana vammaisten yhdenvertaisuuden toteutumista yhteiskunnassa yleisellä tasolla.
Vammaisten yhdenvertaisuus tarkoittaa sitä, että vammaisten pääsevät samalle viivalle ei- vammaisten kanssa. Tämä edellyttää myös positiivista erityiskohtelua ja yksilöllisen elämäntilanteen huomioimista palvelujen toteutuksessa. Usein keskustelussa kuulee yhdenvertaisuutta selitettävän siten, että kaikki saavat samoja palveluja, saman verran ja samalla tavalla toteutettuna. Tämä ei ole yhdenvertaisuutta vaan tasapäistämistä ja estää usein vammaisia olemasta yhdenvertaisesti osallisena yhteiskunnassa.
Vammaiset ihmiset kokevat syrjintää monella elämän osa-alueella Suomessa. Esimerkiksi yhdenvertaisuusvaltuutettuun otetaan yhteyttä eniten vammaisuuteen ja alkuperään perustuvaan syrjintään liittyen. Yhteydenotot useimmiten koskevat yksittäisiä palveluita, kuten asumista tai kauppaa, työelämää sekä sosiaali- ja terveyspalveluita ja muita julkisia palveluita.
Vammaisyleissopimuksen 27 artiklan mukaisesti vammaisilla henkilöillä on oikeus tehdä työtä yhdenvertaisesti muiden kanssa. Työympäristön on oltava avoin, osallistava ja vammaisten henkilöiden saavutettavissa.
Vammaisille henkilöille ei tule luoda eriytyneitä työmarkkinoita, vaan heille tulee tarjota tarvittavat tukitoimet, jotta mahdollisimman moni voi toimia tavallisilla työmarkkinoilla tai yrittäjinä. Henkilökohtainen apu ja kuljetuspalvelut ovat keskeisessä osassa työelämäoikeuksien toteutumisessa.
Yhdenvertaisuusvaltuutettu on todennut, ettei lainsäädäntö, viranomaiskäytännöt ja yleiset asenteet luo edellytyksiä vammaisten ihmisten työelämäoikeuksien toteutumiselle vammaisyleissopimuksen edellyttämällä tavalla. Vammaiset kokevat syrjintää erityisesti työnhaussa ja kohtuullisten mukautusten järjestämisessä, mutta myös yleensä työurallaan. Näiden asioiden korjaamiseksi tarvitaan velvoittavampia säännöksiä esimerkiksi yhdenvertaisuuslakiin. Myös ehdokkuus vaaleissa on eräänlainen työnhakutilanne.
Ongelmana yhdenvertaisten oikeuksien ja työelämään osallisuuden kannalta on myös ympäristön esteellisyys ja saavutettavuus. Suomesta puuttuu rakennetun ympäristön osalta sääntely, joka velvoittaa edistämään muun muassa jo käytössä olevien julkisten tilojen esteettömyyttä ja saavutettavuutta. Lisäksi esteettömyys ymmärretään edelleen hyvin kapea-alaisesti lähinnä liikuntaesteettömyydeksi. Aistiesteettömyys on monelle täysin tuntematon käsite.
Julkisia tiloja rakennettaessa edelleenkin tapahtuu virheitä esteettömyyden ja saavutettavuuden varmistamisessa. Ja vaikka yleisölle suunnitellut tilat olisivatkin esteettömiä, niin työntekijöille tarkoitetuissa tiloissa asia unohtuu helpommin. Teatteri- tai konserttisali voi olla esteetön, mutta pääseekö vammainen taiteilija työpaikalle ja lavalle esiintymään onkin jo toinen juttu. Esteettömyyslainsäädäntöä on tiukennettava ja asetettava myös sanktioita sen laiminlyömisestä. Työpaikat tulee saada esteettömyyslainsäädännön piiriin: työskentelytiloja, kuten toimistojen ja digialustojen, tulee olla esteettömiä ja saavutettavia. Jos asia huomioidaan suunnittelun alusta alkaen, toteutus ei tule yhtään kalliimmaksi kuin esteellisten tilojen rakentaminen.
Yhteenvetona voidaan todeta, että meillä on yhä paljon korjattavaa sekä vammaispolitiikassa että asenteissa. Esimerkiksi viime viikolla eduskunnassa hyväksytty uusi vammaispalvelulaki ei tilannetta kokonaan korjaa. Puutteita on asumiseen, osallisuuteen, työssä käymiseen ja palkkaan sekä toimeentuloon liittyen ja on selvää, että tarvitsemme vammaisten ihmisten oikeuksien edistämiseen pitkäjänteistä työtä ja sitovampaa päätöksentekoa. Vammaispolitiikkaa on tehtävä nykyistä pitkäjänteisemmin niin että asia huomioidaan kaikessa päätöksenteossa esimerkiksi vammaisvaikutusten arviointien tekemisenä. Tein vielä ennen eduskuntakauden loppumista toimenpidealoitteen, missä edellytetään valtioneuvoston periaatepäätöstä, jossa sitoudutaan yhdenvertaisuuden ja vammaisten oikeuksien edistämiseen yli hallituskausien.
Tämänhetkisen käytännön mukaan Vammaisten henkilöiden oikeuksien neuvottelukunta VANE valmistelee hallituskausittain kansallisen YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien yleissopimuksen toimintaohjelman. Toimintaohjelman toimenpiteet on laadittu yhdessä ministeriöiden kanssa ja ohjelma on hyväksytty VANEssa. Ongelmaksi on osoittautunut hallitusohjelmasidonnaisuudesta johtuva toimenpiteiden yleisluonteisuus ja väljyys, jolloin käytännön toimeenpanon merkitys jää vähäiseksi. Lisäksi poikkihallinnollisten toimenpiteiden toteutus on ollut hankalaa.
Nämä kaikki edellä mainitut asiat vaikuttavat myös poliittiseen osallistumiseen. Esteellinen ympäristö on asia, josta muodostuu monelle vammaiselle konkreettisesti kynnyskysymys. Liian usein lisäksi kuulee sanottavan esteettömyydestä kysyttäessä, että kyllä meillä on pyörätuoliluiska – aivan kuin se olisi ainoa asia, joka takaa esteettömyyden.
Asenteissa on myös paljon korjaamista – tai oikeastaan sanon mieluummin, että meillä on liian paljon tietämättömyyttä, josta seuraa yhdenvertaisuuden kannalta ongelmia. Esimerkiksi Joensuun kaupunginvaltuustossa on kuulovammainen henkilö ja minulla meni monta vuotta valtuuston puheenjohtajana saada valtuutetut ja viranhaltijat ymmärtämään, ettei ilman mikrofonia saa kokouksissa puhua. Nyt hyvinvointialueen valtuustossa olen jo vuoden sanonut toistuvasti samaa ja edelleen kuulen kommentteja: ”En tarvitse mikrofonia, minulla on niin kuuluva ääni”. Kuulovammainen ei kuitenkaan pysty kuulemaan, jos ei puhuta mikrofoniin.
Asenteissa on korjaamista myös sen suhteen, saako vammainen olla kiinnostunut muista kuin vammaispolitiikkaan liittyvistä teemoista. Minä, vammattomana henkilönä, saan valita vapaasti omat mielenkiinnon kohteeni, mutta vammaisen henkilön edellytetään olevan aktiivinen vain vammaisuuteen, esteettömyyteen ja saavutettavuuteen tai vammaispalveluihin liittyvissä asioissa. Tässä on kysymys asenne-esteellisyydestä.
Minun haaveeni ja unelmani on yhteiskunta, jossa ei tarvitsisi enää erikseen puhua vammaisten oikeuksista eikä järjestää tämän kaltaisia tilaisuuksia. Milloin tämä toteutuu – en osaa sanoa, mutta sitä kohden meidän on edettävä. Niin kauan kuin yhdenvertaisuus ei ole uusi normaali, asioista on puhuttava ja tähän tarvitaan meitä kaikkia.
