Inkluusio -mitä se oikeasti tarkoittaa?
Viime viikon kyselytunnilla (16.2) kansanedustaja Jukka Mäkynen (ps) käytti seuraavan puheenvuoron:
”Kun inkluusioperiaate runnottiin lakiin, niin siitä lähtien koulujen oppimistulokset ovat laskeneet. En tiedä, mitä tällä pakkotasapäistämisellä yritettiin saavuttaa, kun oppimistuloksen taso määriteltiin alimpaan yhteiseen nimittäjään. Ilmeisesti ideologisesti yritettiin toteuttaa tasa-arvoa siellä, missä juuri on tarkoitus löytää kykyjä, löytää lahjakkaat oppilaat ja kannustaa heitä. Siihenhän stipendijärjestelmäkin perustuu. Nyt kun tasa-arvoideologia otettiin mukaan ja huomattiin, ettei huonoja saada hyviksi, niin estetään sitten niiden hyvien kehittyminen. Uutta Nokiaa ei täällä kannata ilmeisesti enää odottaa. Kysyn opetusministeriltä: voidaanko koulutukseen palauttaa erilaiset tasot hyville ja voitaisiinko ehkä myös lopettaa huonoille oppilaille säälivitosien antaminen?”
En puutu nyt muuten tuohon kysymykseen, enkä ministerin antamaan vastaukseen, mutta havahduin keskustelua kuunnellessani siihen, että inkluusiosta on edustaja Mäkysellä – ja ilmeisesti monella muullakin kovin virheellinen käsitys. Inkluusioita kritisoidaan muun muassa toteamalla:
”Inkluusio romuttaa koulujärjestelmämme perustan. Yhteiskunta menettää huippulahjakkaat ja samalla erityistä tukea vaativat oppilaat eivät saa tarvitsemaansa tukea.”
Tai
”Suomi on siirtänyt erityisoppilaat suuriin luokkiin, eivätkä kaikki opettajat pidä inkluusiota hyvänä ratkaisuna.”
Mitä inkluusio tarkoittaa?
Inkluusio tarkoittaa jokaisen oikeutta opiskella kaikille yhteisessä koulussa, jossa yhdenvertaiset mahdollisuudet ja osallisuus toteutuvat kaikille oppilaille. Sen taustalla on Suomen perustuslain kirjaus: Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eriarvoiseen asemaan sukupuolen, iän, etnisen tai kansallisen alkuperän, kansallisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, seksuaalisen suuntautumisen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Myös YK:n lapsen oikeuksien sopimus ja muut ihmisoikeussopimukset velvoittavat meidät inkluusion toteuttamiseen.
Inkluusiossa ei ole kysymys tavoitetason laskemisesta, vaan siitä, että eri oppiaineissa ne oppilaat, jotka tietyissä oppiaineissa tarvitsevat erityistä tukea, voivat olla muiden mukana muissa oppiaineissa. Koko peruskoulujärjestelmä itsessään on inkluusioperiaatteen mukainen. Se tarkoittaa oppilaille yhdenvertaista oikeutta käydä koulua luonnollisessa elinpiirissä ja yhteisössä, johon he kuuluvat. Inkluusion keskeinen ajatus on, että tarvittavat tukitoimet järjestetään oppilaalle sinne oman alueen lähikouluun, joita hän tarvitsee sujuvaan opiskeluun. Tukimuotoja ovat esimerkiksi erilaiset oppimista tukevat apuvälineet, osa-aikainen erityisopetus ja muut vastaavat keinot.
Inkluusiossa on keskeistä sosiaalinen osallisuus, yhteenkuuluvuus sekä perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Se ole mielipidekysymys, se on juridinen vaade ja se sitoo viranhaltijan sekä päättäjän työtä.
Merja Koivisto Oppimis- ja ohjauskeskus Valterista konkretisoi tämän asian hyvin sijoittamalla sosiaalinen osallisuus, yhteenkuuluvuus ja perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen edellä mainittuihin kriittisiin kommentteihin. Lauseet kuuluisivat silloin:
”Sosiaalinen osallisuus, yhteenkuuluvuus, perus- ja ihmisoikeus romuttaa koulujärjestelmämme perustan…. ”
”…kaikki opettajat eivät pidä sosiaalista osallisuutta, yhteenkuuluvuutta sekä perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista hyvänä ratkaisuna.”
Emme varmaankaan yhteiskunnassa ajattele näin? Emmehän?
Inkluusio ei siis ole ongelma, eikä mutta ilman riittävää resurssointia se ei voi onnistua. Resurssien puute on aiheuttaa sen, että oppilaat eivät aina saa tarvitsemaansa erityistukea, koska erityisopettajia, kouluavustajia tai tiloja on liian vähän ja ryhmät ovat liian suuria.
Jos tarvittavat tuen resurssit puuttuvat, inkluusio ei toteudu, jolloin ei myöskään ole perusteltua syyttää ongelmista inkluusiota.
