Lisääkö digitaalisuus ikäihmisten syrjäytymisriskiä?
Digitaalisuus on tullut jäädäkseen ja siihen liittyy yhteiskunnan kannalta paljon myönteistä. Samalla on kuitenkin todettava, että joukossamme on paljon ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta digiteknologian hankintaan tai käyttöön. Tähän ryhmään kuuluu paljon ikäihmisiä.
Älypuhelimesta ja tietokoneesta on tullut jokapäiväisen elämään kuuluvia asioita. Niiden käyttöön on myös sitouduttu julkisissa palveluissa. Teknologia on tullut merkittäväksi osaksi myös sosiaalisten suhteiden luomisessa ja ylläpitämisessä. Sosiaali- ja terveyspalvelujen tehokkuuspuheessa vannotaan digitaalisten palvelujen nimeen.
Kyseessä on suuri ja nopeasti tapahtunut muutos, jossa kaikki kansalaiset eivät ole pysyneet perässä. Kaikista kansalaisista ei ole tullut digiosallisia, jotka kykenevät hyötymään laajenemista digipalveluista osallistumaan digitalisoitumisen yhteiskunnan toimintaan. Suomessa on tälläkin hetkellä lähes miljoona kansalaista, jotka eivät syystä tai toisesta pysty käyttämään digitaalisia palveluita niin hyvin kuin yhteiskunnassa toivottaisiin. Toisin sanoen osaa kansalaisista uhkaa digisyrjäytyneisyys tai digiosattomuus, joka tarkoittaa myös sitä, että asioiminen julkisissa palveluissa on todella hankalaa ja osallistuminen sosiaaliseen elämään vaikeutuu. Ne ihmiset, jotka eivät osaa tai eivät voi hyödyntää digipalveluja ovat vaarassa pudota oleellisten palvelujen saavuttamattomiin.
Jotta voimme pitää kaikki kansalaiset yhteiskunnassa mukana ja vähentää digitaalista eriarvoisuutta, on digitaalisuuden ohjaaminen ja siinä tukeminen tulisi säätää jonkun tahon, esimerkiksi kuntien, velvollisuudeksi. Kunnat voisivat palkata digitalkkarin tai osata palveluita järjestöltä. Digitalkkarin tehtävänä on toimia digiloikan mahdollistajana ja auttaa digipalvelujen haltuunotossa ja teknologian päivityksissä. Digitalkkariin voisi kuka tahansa olla yhteydessä, mutta hänelle ”lähetteen” voisi kirjoittaa myös esimerkiksi ikäneuvolan terveydenhoitaja, jos tapaamisessa tulee esille digitaitojen puutteet.
Lisäksi yhteiskunnan on luotava digipalveluja käyttämättömille kansalaisille keskitetty asiointikanava, sillä aina tulee olemaan henkilöitä, jotka eivät pysty käyttämään digipalveluja. Lisäksi on lainsäädännöllisesti selkeytettävä sähköistä asiointia toisten puolesta asioinnissa ja tuetuista asioinnissa. Tämä korostuu esimerkiksi muistisairaiden henkilöiden kohdalla.
Lopuksi on syytä korostaa laitteiden ja ohjelmistojen käytettävyyttä ja saavutettavuutta. Digipalveluja tulee kehittää yhteistyössä niiden käyttäjien kanssa, joilla on haasteita digiosaamisessa. Tällainen kehittämistyö todennäköisesti tekisi digitaalisuuden helpommaksi meille kaikille!
