Hoitotyön arvostuksen näyttävä puheiden lisäksi teoissa

Eduskunnassa käsitellään tänään sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietintöä (StVM 39/2022) hallituksen esityksestä (HE 298/2022) tehostetun palveluasumisen ja pitkäaikaisen laitoshoidon henkilöstömitoituksen voimaantulon porrastamisesta. Mielestäni lakiesitys on kannatettava, sillä hoitajavaje on niin valtaisa, ettemme pysty toteuttamaan henkilöstömitoitustavoitetta niin nopealla aikataululla kuin oli tarkoitus. Henkilöstömitoitus on tärkeä, sillä se tuo inhimillisyyttä sekä hoitoon että hoitajien työolosuhteisiin. Se ei kuitenkaan yksin riitä.

Meidän on uskallettava perusteellisesti analysoida, miksi hoitotyö ei houkuttele. Itselläni on pitkä näkökulma hoitotyön ammatteihin ja pystynkin pitkällä perspektiivillä kertomaan, mikä on muuttunut. Muutos ei ole tapahtunut tällä kaudella, vaan sen juuret ovat kauempana. Esimerkiksi siinä vaiheessa, kun lähihoitajakoulutuksesta poistettiin pääsykokeet, moni kokenut lähihoitaja koki sen ammatin aliarvioimisena. Sain paljon ihmettelyä siitä, miten päättäjät voivat ajatella, että lähihoitajan ammattiin opiskelemaan voidaan ottaa ns. ”kenet tahansa.” Tämä päätös johti sellaiseen ajattelutapaan, että lähihoitajaksi pääsee opiskelemaan kuka tahansa ja tämä heikensi ammatin arvostusta.

Vaikka puhumme virallisesti hoitotyön ja hoitajien arvostamisesta, se ei näy käytännössä. Eduskunnassakin olen monta kertaa kuullut puhuttavan, että hoitotyössä tarvitaan käsipareja. Kukaan ei varmasti tarkoita mitään pahaa, mutta hoitajat eivät halua olla käsipareja. Laadukas hoitotyö edellyttää käsien ja jalkojen lisäksi myös sydäntä eli oikeaa asennetta ja erityisesti aivoja eli osaamista ja teoriatietoa. Olen saanut palautetta hoitajilta, että ymmärtävätkö käsipareista puhujat, miten vaativaa työtä hoitotyö on?

Arvostamattomuus tulee esille myös joissakin lakiesityksissä. Vanhuspalvelulain toisen uudistuksen yhteydessä oli esitys siitä, että turvapuhelinkäyntejä voisivat tehdä myös vartijat. Tämä esitys kariutui perustuslakivaliokuntaan tietosuoja-asioiden takia. Kuitenkin sosiaali- ja terveysvaliokunta ilmeisen yksimielisesti oli sitä mieltä, että jatkossa on selvitettävä, voisivatko vartijat jatkossa tehdä näitä tehtäviä. Toivottavasti tätä selvitystä ei kukaan koskaan tee ja viimeistään keskustelu turva-alan koulutuksesta on tuonut ymmärrystä siihen, ettei vartijoita ole koulutettu kohtaamaan muistisairaita henkilöitä tai auttamaan ja avustamaan ikäihmisiä esimerkiksi kaatumistilanteissa. Tästäkin keskustelusta syntyi monelle hoitotyöntekijälle sellainen käsitys, että lainlaatijat ovat sitä mieltä, että hoito- ja auttamistyössä voi olla kuka tahansa – tarvitaan vain niitä käsipareja.

Silloin, kun minä kauan sitten olin osastonhoitajana, ylihoitajana ja terveydenhuollon opettajana, hoitotyö oli vetovoimainen ala siksi, että silloin hoitotyö kehittyi omana ammattina. Hoitotyön tutkimusta tehtiin ja kliinistä hoitotyötä kehitettiin hoitoyhteisöissä. Kehittämistä arvostettiin ja sille annettiin resursseja. Nyt monia uuvuttaa se, ettei kehittämistyöhön ole mitään mahdollisuuksia eikä hoitotyötä arvosteta omana alanaan. Tämä näkyy esimerkiksi seuraavasti:

• Sote-lainsäädännössä ei mainita hoitotyön johtamista millään tavalla, vaikka lähes 60 prosenttia kaikista sote-alan työntekijöistä on hoitotyötaustaisia.
• Hoitotyön tutkimussäätiön toiminta on joka vuosi vaakalaudalla rahoituksen suhteen, vaikka Säätiö tekee tärkeää työtä tutkimusnäyttöön perustuvien hoitotyön suositusten ja näyttövinkkien laatimisessa. Lääketieteen Käypähoitosuositusten rahoitusta ei kukaan kyseenalaista, mutta hoitotyön puolella samaa työtä tekevä Hoitotyön tutkimussäätiö joutuu aina budjettineuvotteluissa toteamaan, että tässä rahat loppuivat. Hoitotyön suositusten avulla kliinisen hoitotyön kehittäminen olisi mahdollista työyhteisöissä pienemmilläkin resursseilla. Säätiö saa jatkuvasti toiveita uusien suositusten tekemiseen, mutta niukkojen resurssien takia, moni pyyntö jaa toteuttamatta.

Viimeisenä nostan esille urakehityksen puutteet. Olen jokaisena kolmena kansanedustajakautenani nostanut eri tavoin esille hoitotyöntekijöiden peruskoulutuksen jälkeisen kliinisen hoitotyön jatkokoulutustarpeen. Meillä on valtava pula muistihoitajista, diabeteshoitajista, reumahoitajista ymv. Sote-uudistus on entisestään tuonut esille näiden erikoiskoulutettujen hoitotyön ammattilaisten tarpeen, sillä peruskoulutuksessa ei saa valmiuksia tämän kaltaisiin erityistehtäviin ja rakenteiden uudistaminen tarkoittaa yhä enemmän myös hoitajavastaanottoja.

Myös esimerkiksi hoiva-avustajien tullessa vanhustenhoitoon, tarvitaan samalla myös muistihoitajia kouluttamaan ja tukemaan uutta työntekijäryhmää ja varmistamaan toiminnan laatua työyhteisöissä. Tässä yhteydessä haluan muistuttaa myös siitä, että vammaispalveluissa on vähintään yhtä suuri henkilöstöpula kuin ikäihmisten hoidossa. Hoiva-avustajat eivät ole oikea ryhmä auttamaan vammaispalveluiden henkilöstöpulassa ja siksi toivon, että Kehitysvammaliiton ehdotus yhteisöavustajakoulutuksesta otettaisiin valmisteluun.

Aiemmin erikoistumiskoulutukset olivat tärkeä väylä erityisesti sairaanhoitajien urakehitykselle, mutta ammattikorkeakoulu-uudistuksen myötä tämä väylä ei samalla tavalla ole enää käytettävissä. Saan ministeriöistä kyselyihini aina saman vastauksen eli että ammattikorkeakoulut voivat kyllä alueellaan järjestää erikoistumiskoulutuksia haluamalla tavalla. Tämä ei käytännössä kuitenkaan toimi, sillä koulutukset ovat maksullisia eikä niille ole yhtenäisiä laatukriteereitä. Tarvitaan valtakunnalliset kriteerit ja vaatimustasokuvaukset näille koulutuksille. Käsittääkseni ministeriössä on tehty jo usean vuoden ajan – jo edellisellä hallituskaudella -selvitystyötä asiasta, mutta valmista ei taida tulla.

Hoitajapula ei todellakaan ole syntynyt tällä hallituskaudella, sen on pitkän kehityksen tulosta, mutta tälläkään hallituskaudella sitä ei ole riittävän voimallisesti ja oikeilla työkaluilla hoidettu. Koulutuspaikkojen lisääminen ammattien peruskoulutukseen tai työvoiman tuominen ulkomailta eivät auta, jos edellä mainittuja arvostukseen liittyviä asioita ei saada kuntoon. Hoitotyöntekijät haluavat kehittää työtään, he haluavat koulutus- ja urakehitysmahdollisuuksia, hyvää johtamista ja työnsä arvostamista omana ammattialana. Monia näitä asioita voidaan edistää hyvinvointialueilla, mutta myös valtakunnallisia ja lainsäädännöllisiä päätöksiä ja toimenpiteitä tarvitaan.