Hoitajapulaa pitää ratkoa sekä alueellisesti että valtakunnallisesti

Hoitajapula ei ole tullut yllätyksenä. Tämä ei myöskään ole ensimmäinen kerta, kun Suomessa on hoitajapula. Aiemmilla kerroilla asiat on hoidettu pienillä korjauksilla, mutta perustavanlaatuinen muutostyö on jäänyt tekemättä. Hoitotyön kehittäminen omana alanaan on jäänyt muiden asioiden jalkoihin, eikä sen merkitystä täysin ymmärretä vieläkään. Tämä tulee näkyviin esimerkiksi ihmettelynä, miksi hyvinvointialueella tulisi olla johtoryhmässä hoitotyön johtaja.

Ellei hoitotyön veto- ja pitovoimaa saada pian korjatuksi, ajautuu koko sosiaali- ja terveystoimi kaaoksen. Toimia asiantilan korjaamiseksi on tehtävä sekä hyvinvointialueilla että valtakunnallisesti.

Esimerkki valtakunnallisista toimista on sairaanhoitajien erikoistumiskoulutuksen yhtenäistäminen koko maassa. Suomessa tulisikin kehittää hoitotyöhön valtakunnallinen urakehitysmalli, jossa pätevyyden kehittäminen, esimerkiksi koulutuksella tai työtehtävien laajentamisella, näkyy myös palkkauksessa. Myös eri ammattien työnjakoa olisi syytä lainsäädännössämme tarkastella. Sairaanhoitajilla tulee olla mahdollisuus pätevöityä joko horisontaalisesti tai vertikaalisesti eli joko syventää tai laajentaa osaamistaan. Tämä mahdollistaa myös eri ammattien välisen työnjaon kehittämisen, sillä esimerkiksi erikoiskoulutetut sairaanhoitajat voivat hoitaa monia perinteisesti lääkärille kuuluneita tehtäviä reumahoitajina, muistihoitajina, diabeteshoitajina ymv. Pätevöitymiselle on asetettava valtakunnalliset kriteerit, jotta osaaminen olisi vertailukelpoista eri puolilla Suomea.

Työn kehittäminen tutkimusnäyttöön perustuen on ammatin vetovoiman kannalta tärkeää. Kehittämistyössä on järkevää hyödyntää Hoitotyön tutkimussäätiön (HOTUS) laatimia hoitotyön suosituksia. Valitettavasti Hotuksen rahoitus on jatkuvasti vaakalaudalla, vaikka sen tekemä työ auttaisi aloittavia hyvinvointialueita kehittämään työtään vaikuttavuusperusteisesti

Veto- ja pitovoiman kannalta myös hoitotyön johtamisen merkitys korostuu. Valitettavasti sote-uudistuksen lainsäädäntö ei riittävällä tavalla huomioinut hoitotyön johtamisen asemaa. Onneksi monella hyvinvointialueella asian merkitys on ymmärretty ja hallintosäännöissä on selkeästi määritelty hoitotyön johtajan kuuluvan osaksi johtoryhmää. Lisäksi on tärkeää varmistaa, ettei lähijohtajalla on mahdollisuus oppia tuntemaan työntekijänsä niin hyvin, että hän voi ohjata ja opastaa työntekijää kasvamaan ja kehittymään työssään ja urallaan. Onkin huolestuttavaa, että lähijohtajia on monissa työyhteisöissä vähennetty, niin ettei lähijohtajalla ole aikaa työntekijöiden kohtaamiseen ja tukemiseen. Esimerkiksi henkilökohtaisen elämän huomioiminen työvuorosuunnittelussa on erittäin tärkeä asia työhyvinvoinnin tukemisessa.

Mitä tulisi tehdä, jotta hoitotyössä voisi jälleen kokea työn iloa?

Sosiaali- ja terveysalalla tulisi tiedostaa, että työhyvinvointi on organisaation strateginen resurssi. Juuri tästä resurssista on sote-alalla nyt suurin puute. Työhyvinvointiin liittyvät ongelmat vaikuttavat myös kielteisesti työprosessien sujumiseen, asiakastyytyväisyys ja työnantajamaineeseen. Työhyvinvointi on ehdoton edellytys perustehtävän hyvin hoitamiselle, sillä uupunut auttaja ei voi auttaa toisia.

Tällä hetkellä yksi eniten uuvuttavia tekijöitä sosiaali- ja terveysalalla on ammatti-identiteetin ja todellisuuden välinen ristiriita. Hoitajat tietävät, mitä on hyvä hoito, mutta työolosuhteet ovat sellaisia, ettei hyvää hoitoa ole mahdollista toteuttaa. Viime aikoina sosiaali- ja terveystoimessa tehokkuutta on haettu väärin menetelmin ja on unohdettu, että hyvällä mielellä tehty ja ammattietiikan mukainen työn toteuttaminen saa aikaan työniloa ja sitä kautta laadukkaita ja vaikuttavia tuloksia.

Työpaikka on yhteisö, jossa olemme lähes kolmanneksen vuorokaudesta, joten ei ole yhdentekevää, millaisessa työilmapiirissä työskentelemme. Työyhteisön ilmapiiri ja yhdessä tekeminen vaikuttavat ratkaisevasti kokonaishyvinvointiin. Yhdessä tekeminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki tekevät kaikkea vaan, että työnjako on selkeä ja kaikilla on tiedossa yhteinen tavoite. Monissa hoitoyhteisöissä esimerkiksi sairaanhoitajat tekevät töitä, joihin ei tarvita sairaanhoitajan ammattitaitoa. Toisaalta työyhteisöissä olisi tilaa myös uudelle osaamiselle; Esimerkiksi ikäihmisten ja mielenterveysasiakkaiden hoidossa kulttuuri- ja kauneusalan ammattilaiset toisivat uudenlaista näkökulmaa arjen työhön. Oulussa on koulutettu erinomaisin tuloksin oppisopimuskoulutuksella kotihoidon tueksi lähikuntouttajia.

Toisaalta työhyvinvoinnin kannalta on oleellista osaaminen ja työn hallinnan tunne, jolloin työntekijä ei ahdistu ajoittaisesta ja alaan luonnollisesti kuuluvasta työperäisestä stressistä. Tärkeää on, ettei työntekijän tarvitse jatkuvasti jännittää, miten selviytyy työstään. Kaikkein kohtalokkainta on se, jos osaamisen ja vaatimusten välillä on jatkuva ristiriita ja toisaalta jos työntekijä jää näissä tilanteissa yksin kantamaan vastuuta. Tästä kokemuksesta kuulen monen hoitotyöntekijän puhuvan. Hoitajat kertovat olevansa jatkuvassa kohtuuttoman stressin ja ylikuormittuneisuuden tilassa. Hoitotyöntekijä, joka haluaa työskennellä ihmislähtöisesti, ammatillisesti ja eettisesti, ei halua työskennellä tällaisissa työolosuhteissa. Hän joko uupuu, kadottaa työmotivaationsa ja passivoituu, tai sitten hän vaihtaa työpaikkaa tai jopa ammattia.

Tavoitteena vetovoimainen hyvinvointialue

Sosiaali- ja terveysalan vetovoimaisuuden parantamiseksi on maailmalla kehitetty vetovoimainen sairaala (ns. magneettisairaala) -konseptia. Tätä mallia soveltaen voidaan puhua vetovoimaisesta hyvinvointialueesta.

Keskeiset mallin periaatteet ovat:

• Hoitotyöntekijöille on mahdollistettava työskentely potilasturvallisesti, laadukkaasti ja työn tulosten on oltava tunnistettavissa
• Hoitotyöntekijöillä on oltava mahdollista työskennellä asiakas- ja perhekeskeisesti
• Hoitotyöntekijöiden toiminta perustuu näyttöön ja yhtenäisiin käytäntöihin
• Hoitotyöntekijöiden työhyvinvointi on varmistettu ja siten he omalta osaltaan luovat hyvää työilmapiiriä
• Hoitotyöntekijöille on luotu mahdollisuudet kehittyä ammatillisesti
• Hoitotyön johtaminen, opetus ja tutkimus ovat korkeatasoisia ja innostavia

Lopuksi

Alan veto- ja pitovoimassa on kysymys ammatin ja työn arvostuksesta. Hoitotyön arvostuksen puutteet näkyvät edelleenkin yhteiskunnassa. Tehyn ja Meeri Koutaniemen ”Kasvokkain” -näyttelyssä hoitotyöntekijät kuvaavat kuvin ja sanoin työtään. Erään kuvan alla on puhutteleva teksti: ”Me hoitajat emme ole kuluerä vaan terveyttä tuottava tärkeä osa yhteiskuntaa. Me varmistamme vauvasta vaariin, että te voitte kasvaa, opiskella, elää, tehdä työtä ja vanheta saaden hoitoa ja huolenpito.”

Tämä meidän kaikkien olisi hyvä muistaa!