Mielenterveyskuntoutujat joutuvat edelleen kohtaamaan kielteisiä asenteita
Maaliskuun lopussa ilmestyi mielenterveysbarometri 2020. Barometri toi esille monia mielenkiintoisia tuloksia ja yksi tällainen on asennoituminen mielenterveyspotilaisiin. Mielenterveysbarometrissa on seurattu mielenterveysongelmiin liittyviä asenteita vuodesta 2005.
Uusimmassa barometrissa 60 % suomalaisista arvioi, että asenteet mielenterveysongelmia itse kokeneita ihmisiä kohtaan ovat muuttuneet myönteisemmiksi viime vuosina. Barometrin ns. Nimby (Not in my Backyard) -mittarin mukaan se näyttää pitävän paikkansa. 18% vastaajista ei haluaisi mielenterveyskuntoutujia naapurikseen. Vuoden 2019 barometrissa luku oli 23% ja sitä ennen 19% (2017) ja 18% (2015).
Asenteiden kohenemisesta ja tiedon lisääntymisestä kertovat barometrissa muutkin väittämät. 81% on täysin tai jokseenkin samaa mieltä siitä, että mielenterveyskuntoutuja voi elää normaalia elämää lääkehoidon, terapian tai muun tuen avulla. 59% vastaajista on samaa mieltä siitä, että psyykkisestä sairaudesta voi parantua kokonaan.
Asenteet ovat siis parantuneet, mutta toisaalta jos lähes viidesosa suomalaisista ei halua mielenterveyskuntoutujien naapuriin asumaan tai eivät usko, että mielenterveyskuntoutuja voi elää normaalia elämää, on asenteissa vielä korjaamista. Kysymys lienee siitä, että edelleen yhteiskunnassamme on vaikea hyväksyä – ja joskus jopa sietää – erilaisuutta.
Keskustelin asiasta Lieksassa olevan Mehiläisen Ykköskoti Onnelan yksikönjohtaja Marjo Vallius-Hyttisen kanssa. Onnelasta asuu mielenterveyskuntoutujia ja käyn siellä säännöllisesti vierailulla niin sanotuilla kansanedustajan kyselytunneilla.
Marjo Vallius-Hyttisen kertoi, että asenteiden muutostyötä piti ainakin toiminnan alkuvaiheessa tehdä. Edelleen ajoittain tulee tilanteita vastaan, jossa mielenterveyskuntoutujaan ei kaupungilla osata suhtautua ”normaalisti”. Osa ei siitä välitä, mutta joillekin se on vaikea paikka. Monet mielenterveyskuntoutujat ovat arkoja lähtemään yhteisökodin ulkopuolelle esimerkiksi harrastuksiin ja jos suhtautuminen on kielteistä tai torjuvaa, kynnys lähteä yhteisökodin ulkopuolelle kasvaa entisestään.
Kuntoutuminen edellyttää oikeaa asennetta työntekijöiltä
Kuntoutuminen on hidas prosessi. Tavoitteena on – ainakin nuorempien – kohdalla omassa kodissa itsenäinen asuminen. Tavoitteen saavuttaminen voi joskus viedä vuosia ja se voi edetä tuetun asumisen ja kotiin annettavan tuen välivaiheiden kautta. Olennaista prosessissa on henkilökunnan usko kuntoutumisen ja hyvän elämän mahdollisuuksiin.
Mielenterveyskuntoutuksessa keskeistä on toimintakyvyn vahvistuminen ja itsetunnon kohentuminen. Jokaisen kuntoutujan prosessi on yksilöllinen ja erilainen. Keskeinen osa kuntoutusta on osallisuuden kokemuksen lisääminen. Jokainen on tärkeä ja jokaisen mielipiteellä on merkitystä. Osallisuus alkaa yhteisökodin toiminnan suunnitteluun osallistumisesta ja yhdessä tekemisestä.
Toiminta lähtee kuntotutujien toiveista, odotuksista ja mielenkiinnosta. Arkiaskareiden lisäksi Onnelassa on monipuolista asukkaiden toimintakykyä ja elämänlaatua edistävää tekemistä ja toimintaa. Siellä tehdään retkiä, käydään elokuvissa ja vieraillaan toisissa yksiköissä, sekä järjestetään erilaisia musiikkitapahtumia.
Onnelasta toimitaan yhteisökuntotuksen periaatteiden mukaisesti. Viikkokokouksissa perjantaiaamuisin arvioidaan kuluneen viikon suunnitelmien toteutuminen ja suunnitellaan seuraavaa viikkoa ja tarvittaessa jo pidemmällekin tulevaisuuteen. Onnelasta asiakkaat arvioivat kuukausittain toimintaa ja arvioinnin tuloksista keskustellaan yhdessä.
Toinen tärkeä kuntoutuksen peruspilari on itsemääräämisoikeus. Olennainen osa sitä on hoito- ja palvelusuunnitelman yhdessä tekeminen. Tärkeä osa kuntoutumista on se, että kuntoutuja ottaa omien kykyjensä ja valmiuksiensa mukaan vastuusta omasta arjesta. Kuntoutuksessa on tärkeää kannustaa omien valintojen tekemiseen, itsenäiseen päätöksentekoon ja omatoimisuuteen.
Vaikka Onnela on yhteisökoti, niin myös oman henkilökohtainen reviirin ja yksilöllisyyden varmistaminen ovat tärkeitä kuntoutumisen osatekijöitä. Laitostumisen yksi kriteeri on se, ettei toisten omalle reviirille tuleminen herätä enää kielteisiä tunteita.
Asenneongelmia myös ammattilaisilla
Asenneongelmia tulee valitettavasti myös ammattihenkilöiden suhtautumisessa. Sosiaali- ja terveydenhuollossa ei aina ole riittävää osaamista mielenterveysasiakkaan kohtaamiseen. Asiakasta ei kuunnella eikä uskota. Myöskään asiakkaan parhaiten tuntevan ammattilaisen, esimerkiksi omaohjaajan, huomioita ei kuulla.
Tämä johtaa siihen, että mielenterveyskuntoutujat eivät aina saa tarvitsemaansa hoitoa. Onnelasta on jouduttu joskus viikkojen ja kuukausien ajan taistelemaan tarpeenmukaisen hoidon saamiseksi asukkaalle. Mielenterveysasiakkaalle ja -kuntoutujille on isketty niin tiukasti tietynlainen leima otsaan ja tämä leima rajoittaa vaihtoehtojen ja toimintatapojen valintaa.
Keskustelin lapsenlapseni Elsan (8 vuotta) kanssa ihmisten erilaisuudesta ja erilaisuuteen suhtautumisesta ja hän kertoi, että Pikku Kakkosessakin on erilaisuudesta puhuttu. Siellä on sanottu, että jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on. Elsa kertoi lukeneensa myös Sankaritarinoita tytöille -kirjaa (toim. Taru Anttonen ja Milla Kauppinen) ja sieltä hänelle oli jäänyt mieleen ihmisoikeustaistelija Liisa Kauppisen lausahdus: ”Ei ole olemassa erikseen vammaisia ja muita ihmisiä, vaan olemme kaikki erilaisia yhdenvertaisin oikeuksin”.
Elsa osasi kertoa mummille kaiken oleellisen!
-Merja Mäkisalo-Ropponen
kansanedustaja (sd)
Julkaistu Savon Sanomien blogissa 20.4.2021.
