Hoivavelkakin on maksettava

Perustuslakivaliokunta on useaan otteeseen koronaepidemian aikana todennut, että valmiuslain perusteella tehtävien perusoikeuksien poikkeuksille on aina asetettava välttämättömyysedellytys. Valitettavasti tätä ei riittävästi joka paikassa noudatettu. Rajoitustoimenpiteiden tulkinnat ovat olleet kuntien ja hoitoyhteisöjen välillä vaihtelevia ja rajoituksia on tehty myös ”varmuuden vuoksi”, vaikka valmiuslaki ei sitä tarkoita eikä siihen oikeuta. Keskityn tässä kirjoituksessa pohtimaan asiaan ikäihmisten ja heidän omaistensa näkökulmasta.

Huolestuttavaa on, että monin paikoin hoitokoteihin ei ole päästetty henkilökohtaisia avustajia tai kuntouttajia. Tämän takia asukkaiden vointi on saattanut heikentyä huomattavasti. Monessa kunnassa muistihoitajat siirrettiin ”varmuuden vuoksi” muihin tehtäviin ja muistiperheet jäivät ilman tukea ja diagnoosien tekeminen ja hoitojen aloittaminen viivästyi.

Epidemian aiheuttama kriisi on ollut yhteiskunnalle uusi asia ja siinä mielessä on ymmärrettävää, että ylilyöntejäkin on tapahtunut. Epidemian alussa kouluttaminen mahdollisesti uusiin tehtäviin vaati kenties poikkeusratkaisuja, mutta nämä toimet jäivät voimaan liian pitkäksi aikaa.

Nyt kun olemme etenemässä vähitellen kohti ”normaalimpaa”, on tärkeä miettiä, miten saamme vähennettyä rajoitustoimenpiteiden aiheuttamia ongelmia. Haaste on suuri, sillä esimerkiksi ikäinstituutin selvitysten mukaan yli 70-vuotiaiden toimintakyvyssä on tapahtunut heikentymistä, mielenterveysongelmat ovat yleistyneet ja yksinäisyyden ja tarkoituksettomuuden tunteet ovat lisääntyneet. Siellä on myös todettu, että mitä huonompi elämäntilanne oli epidemian alussa, sen suurempi on keskimäärin tilanteen heikentyminen.

Ikäihmisen toimintakyky ja lihasvoima heikkenevät nopeasti. Esimerkiksi kahden viikon vuodelepo heikentää lihasmassaa keskimäärin kolme prosenttia. Alle 2000 askelta päivässä liikkuminen vähentää lihasmassaa 0,5 – 2,8 prosenttia viikossa.

Nyt tarvitaan nopeasti korjaavia ja kuntouttavia toimenpiteitä, sillä tutkimusten mukaan säännöllinen ohjattu lihasvoimanharjoittelu ja oikea ravitsemus voi vielä kohentaa hyvin iäkkäänkin henkilön liikunta- ja toimintakykyä.

Olen huolissani myös omaishoitajista, sillä omaisten väsyminen näkyy esimerkiksi Omaishoitajaliittoon ja omaishoitajayhdistyksille tulleissa viesteissä. Monin paikoin omaishoitajien vapaapäivät peruuntuivat ja jokainen ymmärtää, että 24 tuntia työtä vuorokaudessa ilman vapaapäiviä on kohtuutonta kenelle vain. Lisäksi hoidettavan kuntoutuksen katkolla oleminen johti myös hoidettavan toimintakyvyn heikentymiseen ja teki omaishoitajan työn entistäkin raskaammaksi.

Mitä pitäisi tehdä?

Nyt yhteiskunnan palatessa kohti ”normaalimpaa” on ikäihmisten ja heidän läheistensä fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn palauttamiseksi tehtävä kaikki mahdollinen. Kokonaisvaltainen kuntouttava toiminta vaatii nyt riittävät resurssit. Muuten uhkana on, että vuodepotilaiden määrä ja ympärivuorokautisen hoidon tarve lisääntyy nopeasti ja samalla yhteiskunnan kustannukset kasvavat. Esimerkiksi ulkoilu ja ryhmätoiminta – huomioiden turvallisuusvälit ja hygieniaohjeet – on saatava nopeasti toimimaan. Myös normaalit peruspalvelut on saatava palautumaan entiselleen.

Onneksi hallituksen tuoreessa neljännessä lisätalousarviossa on iäkkäiden palvelujen varmistamiseksi varattu 60 miljoonan euron lisärahoitus. Varoja kohdistetaan muun muassa kotihoidon asiakkaiden etä- ja kotikuntoutuspalveluihin, hyvinvointia ja toimintakykyä tukeviin toimiin ympärivuorokautisessa hoidossa ja omaishoitoperheiden erityistukeen.

Nyt tarvitaan myös paljon hallinto- ja organisaatiorajat ylittävää yhdessä tekemistä. Kulttuuri ja liikuntatoimi on saatava mukaan ikäihmisten toimintakykyä parantavaan toimintaan. Kotihoito tarvitsee nyt tuekseen esimerkiksi ulkoiluttajia. Järjestöjen osaamista on nyt kyettävä hyödyntämään entistäkin tehokkaammin. Korona -aika osoitti järjestöjen ja yhdistysten luovuuden, joustavuuden ja ketteryyden.

Itse seurasin läheltä omaishoitajayhdistysten ja muistiyhdistysten toimintaa ja oli ilo huomata, miten nopeasti siellä käynnistyi tuki, apu ja ohjaus netin kautta, puhelimitse ja jopa kirjeiden kirjoittamisen muodossa. Monet järjestöt olivat eri puolilla Suomea toteuttamassa myös ruokakuljetuksia ja muuta apua. Voidaankin todeta, että ilman järjestöjä hoitovelka olisi kasvanut Suomessa vielä suuremmaksi. Tämä kriisi osoitti selvästi sen, että ilman järjestöjen ja kolmannen sektorin toimintaa ja kumppanuutta ei sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuskaan voi toteutua.

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

Julkaistu Savon Sanomien blogissa 9.6.2020.