Sivistyneessä yhteiskunnassa arvostetaan kaiken ikäisiä ihmisiä

Kun ajattelemme Suomen tulevaisuutta, yksi asia on varma: Kansakuntamme ikääntyy. Taustalla on syntyvyyden laskun lisäksi elinikämme pidentyminen. Kun vuonna 1971 syntyneen tytön odotettu keskimääräinen elinikä oli 74 vuotta ja pojan 66 vuotta, vuonna 2017 syntyneen tytön odotettu elinikä on jo yli 84 ja pojan lähes 79 vuotta.

Yli 65-vuotiaiden määrä Suomen väestöstä on merkittävä. Tällä hetkellä heitä on jo yli miljoona ja vuonna 2030 heitä arvioidaan olevan jo lähes 1,5 miljoonaa. Heistä 75 vuotta täyttäneitä arvioidaan olevan jo yli 800 000, kun vuonna 2017 yli 75-vuotiaiden osuus oli hieman yli puoli miljoonaa henkilöä. Kun tänä päivänä väestöstä hieman yli 21 prosenttia on yli 65-vuotiaita, on vuonna 2030 yli 65-vuotiaita on jo neljännes väestöstä (25,6 %). Vielä 1990-luvulla ikääntyneiden osuus väestöstä oli 13,5 prosenttia.

Ajatellessamme tulevaisuutta on tärkeä pohtia, näemmekö kansakunnan ikääntymisen uhkana vai mahdollisuutena. Valitettavan paljon on uhkapuhetta, jonka ikäihmiset kokevat omalla kohdallaan. Eläkeläisten etujärjestö Eetu ry:n (2016) teettämässä Huomisen kynnyksellä –kyselyssä 75 prosenttia 55–84–vuotiaista koki tulevansa kohdelluksi toisen luokan kansalaisena ja lähes yhtä monet kokivat, että yhteiskunnassa on paljon ikään kohdistuvaa syrjintää. 70 prosenttia kyselyyn vastanneista kertoi, että heidän käsityksensä mukaan vanhempia ihmisiä ei pidetä yhteiskunnassa voimavarana vaan pikemminkin kulueränä. Minusta nämä tulokset kertovat surullista tarinaa yhteiskunnan arvoista.

Sivistyneessä yhteiskunnassa arvostetaan kaikenikäisiä ihmisiä ja ymmärretään, että jokaisella on oma tärkeä paikkansa. Hyvässä yhteiskunnassa ihminen on tärkein – olipa hän minkä ikäinen tahansa. Markkinat eivät huolehdi ihmisten hyvinvoinnin jakautumisesta oikeuden- mukaisesti ja tasa-arvoisesti, joten yhteiskunnan on varmistettava, että ketään ei jätetä ilman hoivaa ja huolenpitoa. Perustuslaki (19§) turvaa jokaiselle oikeuden välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Lisäksi julkisen vallan on turvattava riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Vaikka sosiaali- ja terveystoimi ovat siirtyneet tai siirtyvät maakunnille, niin kunnan perustehtävänä on edelleen terveyden- ja hyvinvoinnin edistäminen. Kunta tarvitsee tässä muun muassa järjestöjen apua ja yhdessä tekemisen taitoja.

Eliniän pidentyminen ei ole ”paha” asia. Lääketieteen kehityksellä on pyritty terveiden elinvuosien lisäämisen tavoitteeseen. Nyt tavoitteena tulee olla, että jokainen kansalainen voi elää mahdollisimman pitkään aktiivista elämää. Eliniän pidentymisen vastapainona on se, että tulevaisuudessa ikäihmiset ovat keskimäärin terveempiä kuin tällä hetkellä. Viime aikoina on puhuttua myös siitä, että tarvitsemme myös eläkkeellä olevien työpanosta – sen lisäksi että eläkeikää on nostettu. Jos tätä tavoittelemme, niin tärkeää on työn muokkaaminen sellaiseksi, että sitä jaksaa fyysisesti ja psykososiaalisesti tehdä ja siinä voi kokea työniloa. Ikäjohtamisen ja työkykyjohtamisen puutteet aiheuttavat usein tilanteita, joissa ikääntyvä työntekijä kokee, ettei hänen osaamistaan arvosteta tai tarvita. On turha toivoa ihmisten haluavan jatkaa työelämässä pidempään, elleivät työnantajien ja lähijohtajien asenne.

Tulevaisuudessa ikäihmiset ovat yhteiskunnallisesti nykyistäkin merkittävämpi ryhmä, jonka joukkovoima on valtaisa. Koska kansakunnan menestys riippuu kaikkien kansalaisten yhdessä toimimisesta yhteiseksi hyväksi, kaikenikäiset ihmiset onkin saatava kohtaamaan yhteiskunnan keskustelu- ja päätöksentekoareenoilla tasavertaisina kansalaisina. Ikäihmisillä on paljon annettavaa muun muassa elämänkokemuksen tuoman viisauden myötä ja tätä viisautta tulee hyödyntää aktiivisesti. Ikääntyneet tulee nähdä voimavarana ja vahvuutena yhteiskunnassa. Ikäihmiset ovat usein eläkkeelle jäätyään aktiivisia toimijoita ja mm. kulttuuripalvelujen käyttäjiä. He osallistuvat niin omista vanhemmistaan kuin lastenlapsistaan huolehtimiseen. Aktiivinen kansalaisuus tarkoittaa ikäihmisten kohdalla myös muun muassa kollektiivista isovanhemmuutta (ei edellytä, että on omia lapsia tai lapsenlapsia), osallisuutta, vapaaehtois- ja vaikuttamistyöhön osallistumista ja elinikäistä oppimista.

Kollektiivinen isovanhemmuuden kehittäminen voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että päiväkodeissa ja alakouluissa järjestetään ”ukki- ja mummitoimintaa” ja sitä, että kouluissa hyödynnetään ikäihmisiä oman sukupolvensa elämän asiantuntijoina ja historian kertojina.

Laajemmin ajateltuna kyse on perusasenteen muuttamisesta: ikääntyneiden ihmisten osaaminen, kokemustieto ja -taito tulee saada paremmin käyttöön. Kysymys on erilaisten ja uusien kohtaamisareenoiden rakentamisesta eri ikäisille ihmisille, joiden avulla toinen toisiltaan oppiminen mahdollistuu. Elinikäisen oppimisen perusajatus on se, että ihminen oppii koko elämänsä ajan, ainoastaan oppimistyylit vaihtuvat.

Yhteisenä ikäpoliittisena tavoitteena tulee olla ikä- ja muistiystävällinen Suomi. Kysymys on fyysisestä ympäristöstä, mutta myös palveluista ja asenteista. Paljon hyvää on tapahtunut, mutta tekemistä kyllä riittää!

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

Muistiliiton puheenjohtaja

Julkaistu Savon Sanomien blogissa 10.3.2020.