Hoito ja päihteettömyys päihdepalvelujen keskiöön
Moni suomalainen on joutunut seuraamaan läheltä päihteiden käytön aiheuttamia inhimillisiä kärsimyksiä. Minäkin kuulun tähän suomalaisten suureen joukkoon. Läheisen roolissa olleena koen, että liian harvoin tavoitteeksi asetetaan hoidon avulla saavutettava päihteetön elämä. Esimerkiksi Ruotsissa päihdepalvelujen keskiössä ovat hoito ja päihteettömyys. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) vertaileva tilasto alkoholikuolemista Suomessa ja Ruotsissa on karua luettavaa. Vuonna 2011 alkoholisairauksiin ja –myrkytyksiin kuolleita oli Suomessa 35,5 ja Ruotsissa 8,3 sataatuhatta 15 vuotta täyttänyttä kohden. Myös päihdehoidon kattavuudesta on eroja. Suomessa se on 25 prosentin luokkaa, kun se muissa Pohjoismaissa on 50 – 70 prosenttia.
Alkoholismi eli päihderiippuvuus on neurobiologinen sairaus. Termi ”päihderiippuvuus” kuvaa paremmin sairautta, jossa pääpäihde voi alkoholin lisäksi olla huumeet, päihdyttävät lääkkeet tai näiden yhdistelmä eli sekakäyttö. Päihdehuollosta ja päihdeongelmaisista puhumisen sijasta pitäisi puhua päihdehoidosta ja päihderiippuvuudesta sairautena. Perinnöllinen alttius vaikuttaa merkittävästi riippuvuuden kehittymiseen eikä päihderiippuvuuteen sairastuminen vaadi välttämättä pitkäaikaista tai runsasta päihteiden käyttöä. Keskustelukulttuurin muutos heijastaisi sitä tosiasiaa, että päihderiippuvuus on tautiluokituksen saanut primäärinen sairaus.
Suomessa tarvitaan avointa keskustelua päihdepalveluista ja siitä, mitkä ovat päihdehoidon kustannusvaikutukset nykyisellä haittojen vähentämiseen keskittyvällä mallilla. Suomeen tulisi saada hoitojärjestelmä, joka perustuu palveluiden laatuun, saatavuuteen ja monipuolisuuteen. Kaitsemisen sijaan päihderiippuvaisia pitää hoitaa ja luoda järjestelmä, joka tähtää päihderiippuvaisuudesta toipumiseen. Järjestelmä tulisi rakentaa toipumispolkuja ja päihteetöntä elämää tukevaksi. Lisäksi läheisten oikeus hoitoon tulisi selkeästi huomioida.
Samaan aikaan, kun päihdepalvelujen kustannuksia karsitaan kautta linjan, olemassa olevat resurssit eivät kohdennu järkevästi. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että samaan aikaan, kun avo- ja laitoshoitoon sekä kuntoutukseen lähetettävien päihderiippuvaisten määrä supistuu, erikoissairaanhoidon kustannukset päihderiippuvaisten osalta kasvavat. Myös tukiasumisen kustannukset kasvavat. Hieman kärjistäen sanoen, päihderiippuvaiset jätetään ilman asianmukaista hoitoa neljän seinän sisään, kunnes tilanne vaatii erikoissairaanhoidon toimenpiteitä. Varhainen puuttuminen ja hoito riippuvuuden alkuvaiheessa ovat hoidettu huonosti, hoitovaihtoehdot supistuneet ja ihminen on unohdettu.
Jätin tällä viikolla kirjallisen kysymyksen, jossa kysyin, mitä hallitus aikoo tehdä, jotta päihderiippuvuuden stigmaa yhteiskunnassa vähennetään, niin että hoito-, kuntoutus- ja auttamisjärjestelmää voidaan kehittää yhdenvertaisesti muiden sairauksin hoitokäytäntöjen rinnalla, jotta Suomeen saadaan hoitojärjestelmä, joka perustuu palveluiden laatuun, saatavuuteen ja monimuotoisuuteen ja jotta tutkimusnäyttöön pohjautuen lasketaan eri päihderiippuvuuden hoitomenetelmien kustannusvaikuttavuusanalyysit, niin että saadaan yksilön ja yhteiskunnan kannalta kustannustehokkaimmat hoitokeinot käyttöön?
Toivon, että kysymykseni herättää hallituksen tekemään muutoksia päihderiippuvuuden hoitojärjestelmään.
Merja Mäkisalo-Ropponen
kansanedustaja (sd)
