Hyvinvointitalous kuntien toimintaa ohjaamaan!

Hyvinvointitalous pyrkii haastamaan taloustieteen ylivallan keskustelussa hyvinvointipolitiikasta. Pelkkä taloustieteellinen ajattelu tekee hyvinvoinnin ja terveyden edistämisestä ja ennaltaehkäisevästä toiminnasta kuluerän, josta huonoina aikoina kunnissa ensimmäisenä tingitään. Hyvinvointi ja talous kulkevat kuitenkin käsi kädessä. Hyvinvointivaltioon tehdyt investoinnit ovat olleet merkittävä tekijä Suomen menestymiselle ja sille, että olemme pienenä maana pärjänneet niin hyvin kilpailussa kansainvälisillä markkinoilla. Kilpailuvalttejamme ovat tieto, taito, osaaminen ja mahdollisuuksien tasa-arvo. Investoinnit hyvinvointiin, kuten palveluihin ja koulutukseen, vahvistavat yhteiskunnan perusrakenteita ja ovat kestävän talouskasvun edellytyksiä. Suomalaisen yhteiskunnan voima on aina ollut tasa-arvo, yhdenvertaisuus ja yhteisöllisyys, joihin kuuluu myös kaikkien mukana pitäminen. Mitä paremmin pystymme pitämään kaikki kansalaiset mukana, sen paremmin selviydymme myös kansakuntana tulevaisuuden haasteista.

Sarjayrittäjä Sami Kuusela on osuvasti todennut: ”Se syy, miksi mä rakastan hyvinvointivaltiota on, että ilman turvaverkkoja kukaan ei uskaltaisi ottaa riskejä. Homma menisi rosvotaloudeksi. Sosiaaliturva, toisista huolehtiminen, sairaista huolehtiminen mahdollistavat sen, että meillä voi syntyä Supercellejä. Ihmiset voivat ottaa riskejä.”

Hyvinvointitalouden perusajatus on se, että terveyteen ja hyvinvointiin panostaminen tuo pidemmällä tähtäyksellä säästöjä yhteiskuntaan ja päinvastoin säästäminen väärissä asioissa tulee lisäämään tulevaisuuden kustannuksia. Keskeinen kysymys kuuluu: Miten meillä on varaa suuriin terveyseroihin, lisääntyvään köyhyyteen, lasten ja nuorten pahoinvointiin, turvattomuuden ja sosiaalisten ongelmien kasvuun sekä muihin eriarvoisuuden ilmentymiin? Käytämme valtavasti rahaa näiden ongelmakohtien paikkaamiseen, mutta emme rakenteelliseen ja ehkäisevään politiikkaan, jolla tilanteita voisi hallita.

Kunnissa hyvinvointitalouden huomioiminen päätöksenteossa tarkoittaa muun muassa terveys- ja hyvinvointivaikutusten arviointia kaikessa päätöksenteossa, kustannus-vaikuttavuusanalyysien tekemistä ja vaihtoehtoiskustannusten laskemista. Kuntalain edellyttämä kerran valtuustokaudessa tehtävä hyvinvointikertomus ei riitä. Ajattelun ja asenteiden on muututtava niin, että panostukset terveyteen ja hyvinvointiin nähdään aidosti tulevaisuuteen investointina.

Muutama esimerkki:
– Varhaiskasvatus on yksi kustannustehokkaimmista tulevaisuuden investoinneista. Yhden euron panostukset varhaiskasvatukseen tulevat yhteiskunnalle moninkertaisesti takaisin.
– Nuorten syrjäytyminen tulee kalliiksi. Nuorena syrjäytyvän henkilön yhteiskunnalle aiheuttamat kustannukset ovat noin 50 ikävuoteen mennessä 1,2 miljoonaa euroa.
– Jos päihde- ja rikoskierteeseen ajautunutta nuorta pystyttäisiin auttamaan lastensuojelutarpeen selvityksen jälkeen erityisnuorisotyönohjaajan, päihdepsykiatrisen poliklinikan ja koulun yhteistyön avulla, se maksaisi alle 6 000 euroa. Kriisiytynyt tilanne, joka johtaa kiireelliseen sijoitukseen ja huostaanottoon, nostaa kustannukset moninkertaisiksi. Vuoden sijoituksen jälkeen kustannukset olisivat jo yli 110 000 euroa. Yhden vuoden laitossijoituksen kustannuksilla voitaisiin esimerkiksi:

– järjestää intensiivistä perhetyötä yli seitsemäksi vuodeksi
– perhe voisi käyttää perheneuvolapalveluja yli 400 kertaa
– kotipalveluja voitaisiin järjestää lähes 3 000 tuntia.

Mitä kunnissa kannattaisi ainakin tehdä:
1. Panostaa varhaiskasvatukseen ja peruskouluun. Tämä tarkoittaa subjektiivisesta varhaiskasvatusoikeudesta kiinnipitämistä sekä päiväkotien ja koulujen ryhmäkokojen riittävän pienenä pitämistä.
2. Toteuttaa harrastustakuu, mikä mahdollistaa kaikille lapsille ja nuorille vähintään yksi mieleinen harrastus.
3. Panostaa ennaltaehkäisyyn ja varhaiseen puuttumiseen kaikessa toiminnassa.
4. Huolehtia, ettei yksikään nuori ”katoa” peruskoulun jälkeen esimerkiksi toisen asteen koulutuksen keskeyttämisen takia. Valtakunnallisesti olisi tärkeää pidentää oppivelvollisuusikä 18 ikävuoteen, jolloin jokaisesta nuoresta ”pidettäisiin kiinni” pari vuotta nykyistä kauemmin.

Merja Mäkisalo-Ropponen
kansanedustaja (sd)